Hyvä hetki

Tietokoneeni on herjannut monta päivää jonkin päivityksen asentamisesta. "Ei nyt oo hyvä hetki" sitä tulee enemmän ja vähemmän tietoisesti ajatelleeksi kun painaa kerta toisensa jälkeen "muistuta minua myöhemmin" - tai jotain vastaavaa mitäsiinänytlukeekin-painiketta.

Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta mietin kuitenkin, onko tämäkin niitä asioita, joita tulee aina lykänneeksi niin kauan, että on myöhäistä. Ehkäpä kone ei enää joku kerta muistutakaan mistään, vaan jumiutuu ja prakaa, ihan vaan sen takia, etten mä viitsinyt antaa sille pientä hetkeä hoitaa itseään kuosiin. 

Tälläkään kertaa koneen avatessani en todellakaan nähnyt aiheelliseksi asentaa päivitystä, mutta tutun ruudun vilkkuessa screenillä pulpahti muutama kirjoittamisen arvoinen ajatus päähäni. Yleisesti ottaenhan ihmissuhteissa me odotetaan aina jotain "oikeaa" tai "hyvää" hetkeä tehdä jotakin. On kyseessä sitten jonkin konkreettisen asian tekeminen tai sanominen, niin usein tulee miettineeksi, että onko hetki jollain mystisellä tavalla sopiva toimintaan. Ehkä pari havainnollistavaa esimerkkiä tähän kohtaan:

Ainakin hyvien ystävien kanssa tulee joskus sellainen hetki, että haluaisi esim. halata, joko siksi, että tarvitsee itse läheisyyttä ja tukea, tai haluaa antaa sellaista toiselle. Varsinkin silloin, jos tuntuu siltä, että tarvitsee halausta enemmän itse, huomaa helposti miettivänsä tilanteen sopivuutta. "Voinko mä nyt vaan mennä sen luokse", "tarviiks mun sanoa jotain", "onko tää nyt ihan oikein tässä kohtaa" jne. Helposti jää sitten halaamatta, kun jää tällaisia pohtimaan. Kun tarpeeksi pitkälle miettii, niin yksinkertaista on tulla siihen tulokseen, ettei toisiin saa koskea. 

Toinen vastaavanlainen juttu, joka on mielestäni yhtä "vaikea", on asioiden sanominen ääneen. Vaikka asiassa itsessään ei olisi mitään vaikeaa, huomaan usein miettiväni sopiiko ajatukseni laukaistavaksi tässä vai tuossa kohtaa - kenties ei ollenkaan? Ymmärrän, että esim. henkilökohtaisista vaikeuksistaan on hankala puhua, ja nee vaativat tietynlaisen tilanteen ja tunnelman, mutta ovatko myös pienet "kiitos", "anteeksi" ja "rakastan sinua" myös yhtä sidonnaisia tilanteeseensa? Itselläni on eräs ystävä, joka on todella tärkeä ja iso osa elämääni. Huomaan, että voin nykyisin puhua ylättävänkin vaikeista asioista esim. ruokapöydässä, tai muussa ei-niin-otollisessa tilanteessa henkeviä keskusteluja ajatellen. Silti en ole saanut sanottua tälle henkilölle oikeastaan koskaan, että hän on tärkeä, ja arvostan hänen apuaan. Kerran kiitin häntä tuesta - tekstiviestillä, kun en muka löytänyt sopivaa hetkeä sen sanomiseen. 

Helpostihan ajattelee, että koska olemme läheisiä, niin hän tietää automaattisesti olevansa tärkeä, mutta näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tänään puhuimme puhelimessa pitkään, ja vuodatin taas huoliani, joista osan ystäväni jopa ratkaisi, ja osin muuten vain piristi minua puhelun jälkeen. Sovimme myös tapaavamme huomenna, ja keskustelun jälkeen ajattelin, että jos tulee sopiva hetki kun näemme, niin nyt haluan kyllä viimeistään sanoa suoraan, että arvostan todella sitä, että hän on ystäväni. Tiesin, että ei mitään oikeanlaista hetkeä ole, ja mietin, miksen voisi sanoa sitä vaikka heti. Ja niinpä vajaan tunnin kuluttua megapuhelumme päättymisestä soitin. "Semmosta piti vaan vielä sanoa, että kiitos kun oot mun elämässä" sanoin sen kummempia sanojani miettimättä. Keskustelu sen jälkeen oli lyhyt, mutta antoisa. Huomasin, ettei ystävälläni ollut oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä hän minulle merkitsee. Itselleni taas tuli puhelun jälkeen olo, että nyt olemme oikeasti rehellisiä toisillemme, kun kumpikin pystyy sanomaan, mitä toisesta ajattelee. 

Väitän, että ihmisten elämä olisi mutkattomampaa ilman näitä helvetin ylivirittyneitä estoja. On toki hyvä, ettei paukauta ihan mitä tahansa, kenelle tahansa ja missä vaan, mutta ainakin läheisilleen pitäisi pystyä olemaan aito. Voiko väittää voivansa olla jonkun seurassa oma itsensä, jos ei kuitenkaan uskalla tuoda omia tarpeitaan esille, tai sanoa mitä ajattelee? Ainahan paasataan näistä "mitä kuolemansairaat katuvat" ja "jos saisin elää elämäni uudelleen"-jutuista. Käsitykseni mukaan ihmiset katuvat lähinnä sitä, mitä eivät ole uskaltaneet tehdä elämänsä aikana. Loppujen lopuksi tällaiset sanomiset ovat pieniä, mutta ne merkitsevät silti paljon. Itseäni olisi ainakin kaduttanut, jos en olisi tänään soittanutkaan ystävälleni, enkä enää myöhemmin olisi saanut tilaisuutta kertoa asiaani hänelle. 

Eikä kyse ole vain siitä, mitä itse uskaltautuu tekemään, vaan täytyy myös uskaltaa ottaa toisten tekemiset vastaan. On suuri luottamuksen osoitus, jos uskaltautuu kertomaan ajatuksistaan muille, tai päästämään ihmisiä lähelleen. Toisille tällainen toiminta on helpompaa kuin toisille, mutta mielestäni ajatus pätee silti kaikkiin. Joskus olisi siis myös hyväksi kuunnella, mitä toinen sattuu siinä hetkessä haluamaan, riippumatta siitä, kokiko itse hetken hyväksi tai ei.

Uskoipa ihminen mihin hyvänsä, tai oli uskomatta, fakta on se, että aikaa ei voi hallita. Sen takia mielestäni ei pitäisi liiaksi miettiä, milloin on hyvä hetki tehdä jotakin. Jos on mahdollisuus tehdä, ja tuntuu siltä, niin menoksi vaan. Virheitä on paljon helpompi korjata kun tekemättömiä juttuja. 

Välitä, ota vastaan ja muista päivittää tietokone. 

Ankat kävelee!

Diipin selostuksen ja huumorin suojiin verhoiltua vakavaa settiä ajateltavaksi.

Sä tiedät sen vaiheen elämässä, kun oot siinä paskasuon keskellä kaulaas myöten jumissa? Jos jostain joku kovempi kumpare sen loskan keskellä on, niin ei sekään kauaa kannata. Jalka luiskahtaa aina pois sen päältä. Ja sen suon kuiville reunoillekin on matkaa niin helvetisti.

Guess what? Sillon jokasen pitäis löytää sisäinen ankkansa. Ankat ku osaa ensinnäkin uida, ja toisekseen niillä on räpylät, millä ne voi käppäröidä epävakaallakin alustalla! Sit ei tulis sitä ongelmaa, että jotkut aina hukkuu sinne pohjalle.

Mä oon löytäny mun ankan. Mä oon täsmälleen keskellä tätä paskasuota, ja oon pomppinu pohjan ja pinnan väliä tässä nyt ku ongenkoho. Mut nyt mun ankka alkaa räpylöidä tässä skeidassa. Tässä otetaan niitä vaappuvia, epävarmoja ankanaskelia kohti tulevaisuutta. Saattaa olla, että heti huomenna unohdan, kuinka näitä räpylöitä ajetaan, ja vajoon taas johki pimeyteen... mut juttu on siinä, että ne räpylät putoo nyt mun mukana, ja niiden kans on taas helpompi uiskennella pintaan ja alkaa sit taas räpiköidä eteenpäin. Ja jos nyt niinkin ikävästi käy, että räpylätkin hukkuu, niin ainahan semmoset voi etsiä uudestaan.

Vastoinkäymiset on paskaa. Masennus on paskaa. Vastoinkäymisiä on meistä kaikilla, mut masennusta vaan osalla. Eikä se masennuskaan tuu siten, että olis jotenkin normaalia enemmän vastoinkäymisiä. Se on vaan semmonen paskajuttu, mikä joidenkin kohdalle osuu. Ja siitä kestää muuten päästä eroon, ihan sama miten se tapahtuu, niin joka tapauksessa siinä kestää. Niin kun ilman masennustakin on hyviä ja huonoja päiviä, niin niitä on masennuksen kanssakin. Ja hei, muistakaa: masentuneellakin voi oll hyviä päiviä - paljonkin, ja monia peräkkäin! Mut se ei silti poista sitä masennusta mihinkään. Oikeestaan mä luulen, ettei se täysin poistu koskaan. Ensin sen kanssa täytyy opetella elämään, ja sit kun "parantuu" niin kyse on sellasesta yhteiselosta, jossa masennuksen ei anna enää päästä hallitsevaksi tekijäksi.

Tää alun psyko ankkaselostus oli oikeestaan mun tapani kertoo selviytymisestä. Mun mielestä ankat sopi tähän juttuun, koska nehän näyttää kävellessään just siltä kun ne ei olis ihan varmoja, miten se tehdään. Tai et se olis niille vaikeeta (olis kai kelle vaan, jos jalat olis niin epäergonomisesti sijotettu kroppaan!). Mut silti ne jumalauta kävelee! Ankat on aika äijiä. Sen haluisin tällä tekstilä tuoda kaikille julki, et ois tosi siistii, jos joku nyt löytäis räpylänsä, ja alkais vaappua etiä päin.

Masennus on todellakin sellanen juttu, josta haluan herättää keskustelua. Se ei oo heikkouden merkki, se ei oo hulluutta eikä huomionhakua. Kenenkään ei pitäis saada mitään (ainakaan negatiivista) leimaa siitä, että on masentunu. Mieti nyt, jos yrität ottaa niitä ankka-askelias pois siitä paskasuosta, ja sit jengi on sillee "haaa, toi on se paska millä on masennus, ihme angstaaja". Sillon käy helposti niin, että ne ankan räpylät surkastuu pois ja ihmisjalka uppoo polvee myöten paskaan ennen kun ehtii kissaa sanoa. Sitä mä yritän sanoo, et ne räpylät on niitä juttuja, mitkä kantaa ja vie eteenpäin. Jos ei pysty tarjoomaan toiselle räpylöitä, on parempi olla yrittämättä mitään.

Tästä on hyvä kirjoittaa lisää, räpylöillä tai ilman. Ehkä ens kerralla jotain fiksumpaa, tai vielä diipimpää juttua. En tiedä, ankkafilosofian ohella ajattelen, et on hyvä duunailla iha vaan tunteen kans ajattelematta ja suunnittelematta liikaa. Seuraavaks sit kattelaan, tuoks Uni-Masa ankkoja mulle uniinkin.

Chiao!

p.s.
jos tätä joku masennuksen kans rähjäävä lukee, niin saa ihan vapaasti miettiä sillee "fuck you et sä mistää mitää tiedä ja ankkajuttuki on paskaa". Se voi tuntuu siltä nyt, voi olla että huomenna ei enää tunnu, tai sit se tuntuu aina siltä. Sekin on hyväksyttävä, ettei ne räpylät kaikille kasva, ja osa ei niillä opi räpylöimään mihinkään suuntaan. Mut ei ne räpylättömätkään oo hukassa... ;)


p.p.s.
"If you know someone who's depressed please resolve never to ask them why. Depression isn't a straightfoward response to a bad situation, depression just is, like the weather. Try to understand the blackness, lethagry, hopelessness and loneliness they're going through. Be there for them when they come trough the otherside. It's hard to be a friend to someone who's depressed, but it is one of the kindest, noblest and best things you will ever do." -Stephen Fry