Ollessani eskarissa löin eskarikaveriani. Nyrkillä naamaan. Itse lyönti ei varmaankaan poikaa sattunut, mutta iskun seurauksena hän löi päänsä rappusten kaiteisiin. Eikä tilanteessa sen ihmeellisemmästä ollut kyse kun 6-vuotiaiden kinasta ja impulsiivisesta reagoinnista. Muistan vieläkin elävästi kyseisen tilanteen, erityisesti oman kauhistuneen reaktioni lyönnin jälkeen. Nykyisellä ilmaisukyvylläni luulen sisäisesti huutaneeni "mitä helvettiä mä just tein", tai jotakin sen suuntaista. Tänä päivänä olen ylpeä itsestäni. En suinkaan sen tähden, että onnistuin jo pikkutyttönä itkettämään poikia, vaan koska minulla oli tilanteen vaatimaa oikeustajua.
Lukiessani tämän päivän uutisia, ihmisten somekirjoituksia ja mielipidepalstoja tai katsellessani mitä ympärilläni kaduilla tapahtuu, olen järkyttynyt. Nähdessäni väkivallantekoja olen peloissani ja ymmälläni, kuullessani herjoja äimistyn. Ennen kaikkea lukiessani millaisin perustein ihmiset oikeuttavat tekojaan ja huomatessani, millaisia tapahtumia hyväksytään, olen sanaton.
Pettynyt. Kauhuissani. Ihmeissäni.
Miten voi olla, että selvästi esikouluikäistä kehittyneempien nuorten ja aikuisten toiminta ja kyvyt hoitaa konfliktitilanteita ovat aivan lapsen kengissä? Ihminen on vuosimiljoonien aikana kehittänyt älyään lihastyön vähentämiseksi, mutta silti ihmissuhteissa emme osaa tosipaikan tullen hyödyntää kuin fysiikkaamme. Onhan tieteellisesti todistettu, että ihmisellä on lajityypillinen tarve liikkumiseen ja fyysiseen rasitukseen, mutta todellako on käymässä niin, että passivoitunut nykyihminen purkaa tuon tarpeen keskinäisissä reviirikiistoissaan? Tämä väite tosin sopinee kuvioon siinä mielessä, että yltäkylläisyydessään nykyihminen on alkanut myös tyhmentyä. Kaikkea on niin paljon, ettei lajilla ole tarvetta kehittää itseään ja taitojaan elämänlaatunsa parantamiseksi, jolloin iso osa aivojen kapasiteetista jää käyttämättä ja ne surkastuvat pois. Surullista mutta totta, ja tuloksia voinemme jo ihailla katukuvassa.
Ihmisellä on siis lajina kehityksensä myötä lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää itseään yhä paremmaksi, mutta toisaalta jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kehittyä mielettömästi. Minäkin olen tuosta 6-vuotiaasta impulsiivisesta kiukkupussista kasvanut nuoreksi naiseksi, joka on toisaalta kykenevä olemaan ihmisiä kappaleiksi repivä hormonihirviö, mutta myös fiksumpia ratkaisuja keksivä, itseään kehittävä olento. Olen jättänyt fyysiset ongelmanratkaisukeinoni pikkulapsiaikaan ja aion käyttää koko elinkaareni muiden keinojen etsimiseen ja ylläpitämiseen. Se on mahdollista jokaiselle, missä kehitysvaiheessa tahansa. Yhdessä voimme kehittää myös lajiamme, ja sitä myöden myös elämänlaatuamme.
Ihmisen selviytymisen kannalta melkeimpä tultakin tärkeämpää on ollut puhetaidon kehittyminen, joka mahdollisti tehokkaamman metsästyksen ja paremman toimeentulon. Nykyään puhe on arkinen taito, jolla hoidetaan pienimmätkin kanssakäymiset niin kotona, työssä kuin vapaa-ajallakin. Se avaa meille rajattomat mahdollisuudet keskinäisissä suhteissamme, jos vain päätämme käyttää sitä oikein. Olenkin ottanut puheen pikku nyrkkini tilalle välineeksi hankaliin tilanteisiin ja saanut huomata sen olevan äärimmäisen tehokas ase. Tulevaisuudelta voin vain toivoa ihmisten kanssakäymisen kehittyvän entistä älykkäämmälle tasolle, jolta voimme ratkoa oikeita epäkohtia turhautumisemme takana.
