Otsikon 0309 alta löytyi jos jonkinmoista kyhäelmää, runkoa ja suttua, mutta ennen kaikkea sieltä löytyi jotakin, jota työstämällä sain katkaistua viikkoja (vaiko jo kuukausia?) kestäneen kokonaisvaltaisen pysähtyneisyyden kauden kirjoituselämässäni.
Nimetön kuvaus ainaisen valve-elon järjettömyydestä
Rakastan ja vihaan tätä hetkeä.
Paljon.
Tunnen kaikilla aisteillani kuinka aika ei liiku.
Ei edes hitaasti.
Tai ainakin sen vauhti on määrittämätön.
Mietin huomista, jonka huomaan kuitenkin olevan tänään.
Huominen.
Sitä minä mietin.
Sitä minä en saa,
kun tämä päivä, nämä jatkuvat hetket
pysyvät aina vain luonani valkenematta uudeksi.
