Minä en ole näyttelyesine

Varmasti hirmu moni (varsinkin naispuolinen, erityisesti nuori henkilö) tietää sen kaamean tunteen sukujuhlissa, ristiäisissä, saunailloissa... ihan missä vaan. Kaupan kassalla, baarissa, koulussa tai työpaikoilla. Sen tunteen, kun jälleen kerran mummo, setä, täti, naapuri tai hyvänpäiväntuttu hyökkää kimppuusi "no, joko sulla on poika-/tyttöystävä?"-kysymyksellä. Sen tunteen, kun alkaa piinallinen kuulustelu ja analysointi siitä, mikä on vialla jos sinulla ei ole kumppania. Yleensä puhutaan siitä, kuinka pari-kolmekymppisillä sinkuilla on kaikista vaikeinta näiden kysymysten äärellä, kuinka heitä painostetaan "etsimään joku" jne. Valitettavasti ei ole niin, että ainoastaan naisten, joiden "biologinen kello tikittää jo" toivottaisiin parituvan ja lisääntyvän, tarvitsisi kestää tätä. Todellisuudessa maailma, ympäristö, ihmiset haluaa työntää asiansa ihan jokaisen suhdeasioihin. Tiedän, että myös miehet kärsivät leimasta, joka syntyy kun kumppania ei vain löydy ja parhaassa tapauksessa asutaan edelleen vanhempien maatalon perimmäisessä kammarissa, mutta aion sivuuttaa miehet kylmän rauhallisesti ja kirjoittaa omasta näkökulmastani. Nuoren naisen näkökulmasta. 

Minä en ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. En koe edes koskaan olleeni mahdottoman ihastunut/rakastunut kehenkään. Siitä huolimatta en ole ihmiskammoinen, haluton tai sitoutumiskyvytön. Haluan joskus mennä naimisiin ja saada lapsia. Ikää minulla on 18 vuotta. Ja minusta on ihan hauskaa joskus pussailla pilkun jälkeen kadulla.

Ensimmäiset "joko sulla on joku"-tenttaukset alkoivat kasi-ysiluokan paikkeilla. Silloin kaikille utelijoille yleensä riitti "ei oo" ja lisäkysymykset sai kuitattua sillä, ettei vielä ollut tullut vastaan ketään "sellaista". Parin vuoden päästä lähipiirissänikin alkoi olla liuta ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että olen "tyttöihin päin", koska poikaystävää ei vieläkään ole ilmaantunut kuvioihin. Nykyään olen kuulemma nirso tai minussa täytyy olla jotain vikaa, kun edelleenkään ei vain kumppania ole. Tässä kohtaa aion paljastaa suuren salaisuuden (ei, minulla ei ole salasuhdetta, eikä edes tyttyöystävää): Olen aivan helvetin kyllästynyt siihen, että toisilla ihmisillä (erityisesti vanhemmilla sellaisilla) on joku mystinen oikeus kaivella ihmissuhdeasioitani. Ottaa päähän, että joudun perustelemaan elämäntilanteitani ja valintojani. Surettaa ajatus siitä, että elämässäni olisi jotain vikaa tällaisenaan. Eniten ärsyttää se, että tämä ei ole pelkästään minun ongelmani. Sukupolvesta toiseen ihmiset ovat tässä samassa tentissä, vuodesta toiseen ties kuinka monet tytöt, naiset, pojat ja miehet kuuntelevat lähipiirinsä ihmettelyä. 

Tietysti jokaisen lajin säilymisen perusedellytys on lisääntyminen, joka edellyttää jonkinlaista parinvalintaa. Suomessakin on ollut vielä 50 vuotta sitten ihan tavallista, että ikäiseni naiset ovat olleet naimissa ja odottaneet vähintäänkin ensimmäistä lastaan. Nykyään ajatusmaailma on muuttunut, ja ikäisiäni äitejä pidetään lähinnä epäonnistuneina, koska ovat hankkineet lapsen kaltaisen riippakiven liian varhain. Nykyään hoidetaan ensin asiat kuntoon, hankitaan ammatti työpaikka, kiva talo ja sitten vasta lapset. Näin toimitaan ideaalisti, muotin mukaan. Vaikka perheen perustaminen "vasta myöhemmin" on suorastaan suositeltavaa, pidetään edelleen kiinni siitä, että kumppani on jokaisella oltava. Nyt heti. 

Itse en ole osannut edes kaivata tai hakea itselleni kumppania. Voisihan se olla hauskaa, jos joku olisi, mutta toisaalta elämäni tuntuu kivalta juuri näin. Eli omasta mielestäni elämäni on kivaa näin, ja sitten joku tulee sanomaan, että minussa/elämässäni täytyy olla vikaa, koska siitä puuttuu kumppani. Ja juuri tässä ei mielestäni ole mitään järkeä. Joku voisi antaa viisaan neuvon, että tämä on minun elämäni eikä tarvitse muiden puheista välittää. Mutta minä en suostu! Mielestäni kenelläkään ei ole mitään oikeutta hakea mitään vikaa nykytilanteesta, ainakaan niin kauan kuin olen siihen itse tyytyväinen. Lupaan kertoa koko maailmalle heti, kun kaipaan neuvoja ja arvioita tilanteestani kumppanini suhteen. Siihen asti toivoisin, että minussa ei nähtäisi mitään vikaa. Vaikka olen yksin, en ole puolikas. Älkää kysykö tai sanoko mitä teen väärin. Älkää tehkö sitä minulle, älkää naapurillenne, älkää 33-vuotiaalle lapsettomalle sukulaisellenne. Älkää kellekkään. Joku saattaa haluta elää yksin, joku toinen haluaa jossain vaiheessa kumppanin. Joka tapauksessa ei ole kenenkään ulkopuolisen tehtävä spekuloida, miksi näin on ja mitä siitä seuraa. 

Tänään eräs herrasmies sanoi minulle: "Mä haluan nyt ihan vilpittömästi sanoa sulle yhden asian. Sun kannattais mennä joskus vaikka baariin. Mee vähän näyttään ittees, niin kyllä sä jonkun saat. Sä oot ihan kiva tyttö". Tälle herrasmiehelle ja kaikille muillekin mä vastaan nyt näin: Mä en ole mikään näyttelyesine, joten vaikka mä käynkin baarissa, mä en todellakaan mene sinne "näyttämään itseäni" kenellekkään. Mä olen 18 ja mulla on luultavasti vielä aika paljon elämää edessä. Ja mä uskon, että siihen elämään sisältyy just niin monta kumppania kun tarvis on. Mä tykkään mun elämästä nyt just tällasena, ja kaikki kenelle se ei kelpaa, voi painua vittuun tai saa dunkkuun. 

Ihmisyyttä käsittelevien ajatusten sekamelska

En osaa aloittaa tätä tekstiä millään tavalla. Tunnen olevani sanaton, vaikka sanottavaa tuntuu olevan paljonkin. Olen ehkä mykistynyt maailmaa ravistelevista kriiseistä. Sanaton suunnattomien pakolaisvirtojen edessä. Kykenemätön käsittämään ihmisten reaktioita (puolin ja toisin!) tähän kaikkeen. Tai vain ymmälläni kaikesta. En oikein tiedä.

Keskustelua asioiden tiimoilta on niin paljon, etten millään ehdi tutkia kaikkea riittävästi saadakseni täysin ehjää kokonaiskuvaa, enkä myöskään keksi mihin ottaisin kantaa ensimmäisenä. Siksi päädyn julkaisemaan muutaman mieleeni juolahtaneen asian ja pahoittelemaan sitä, etten juuri nyt kykene jäsentelemään niitä tämän paremmin.

- Erilaiset mielipiteet ja niistä keskusteleminen ovat arvokkaita, sivistyksen ja demokratian perusta. Sananvapaus on arvokkaimpia asioita yhteiskunnassamme ja se mahdollistaa edellämainitut asiat. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voi vapaasti haukkua, mustamaalata tai uhkailla ketään. Se ei oikeuta herjamaan eri mieltä olevaa elämäm koululaiseksi tai kukkahattutädiksi, ei neekerksi, eikä edes rasistiksi jollei sille ole totuuspohjaa.

- On totta, että kaikkiin asioihin liittyy sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Niin talouspolitiikkaan, maahanmuuttoon (ja muuttajiin) ja pakolaisuuteekin. Ne täytyy kummatkin pystyä hyväksymään tilanteen vaatimalla tavalla. Eli raa'asti mutkat suoriksi vetäen ei voi kieltäytyä vaikkapa vastaanottamasta pakolaisia koska sillä on negatiivisia vaikutuksia, mutta toistaalta ei voi vastaanottaa heistä jokaistakaan uskoen pelkkään hyvyyteen ja positiivisiin puoliin. En pysty tässä (tai monessa muussakaan kohtaa) riittävästi alleviivaamaan ja lihavoimaan sitä, kuinka tärkeitä rakentava keskustelu ja kompromissit ovat niin paikallisella, valtiollisella ja kansainväliselläkin tasolla.

- On myös totta ja järkeenkäypää, ettei kaikkia voi auttaa ja omassa maassammekin on avuntarvitsijoita. On totta ettei heitä voi sivuuttaa. J on myös totta, että Suomessakin on asunnottomia. Kuitenkin on myös ihan yhtä totta, että meillä on resursseja auttaa myös muualta tulevia (olen tietoinen siitä, että pakolaisia on tälläkin hetkellä pyrkimässä Suomeen enemmän kuin pystymme vastaanottamaan, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitäisi käskeä pois). Suomessa voi olla asunnoton, mutta olen siinä käsityksessä, että kenenkään ei silti tarvitse elää kadulla? Ainakaan vasten tahtoaan, en laske tähän oletukseen mitään Laukku-Leenoja. Ja ok, jos löydätte Suomesta jonkun kadulla asuvan henkilön, niin ottakaa muhun yhteyttä. Ostan patjan ja majoitan yksiööni ihan niin pitkäks aikaa kun tarvii että pääsee taas omilleen. Kyllä meillä sentään on Pelastusarmeijan yömäjajoja ja ties mitä mihin pääsee, niin että minusta kuulostais tosi oudolta jos joku olis Suomessa vasten tahtoaan ilman kattoa pään päällä. Tää "Suomen asunnottomat"-argumentti on ottanut mua päähän todella paljon, koska mun mielestä sitä käytetään monessa kohtaa ihan väärin. Asunnottomia varmasti on, mutta kaikilla apua hakeneilla on varmasti joku paikka missä olla. Jos näin ei ole, niin huutakaa kaikki kovaan ääneen millaisessa kuplassa mä elän ja palauttakaa mut maanpinnalle.

- Media vaikuttaa maahanmuutto- ja pakolaiskeskusteluun todella ikävällä tavalla. Käytän esimerkkinä rikosuutisia: ulkomaalaistaustaisen henkilön rikoksilla tuntuu ensinnäkin olevan matalampi uutiskynnys. Toisekseen, miettikääpä kuinka uutisten otsikointi vaikuttaa? Verratkaapa: "Ulkomaalaistaustainen mies raiskasi 16-vuotiaan tytön metsässä" tai "16-vuotias tyttö raiskattiin metsässä". Miksi toisessa otsikossa ei mainittu tekijän etnisestä taustasta mitään? Miksi ainakaan minä en muista koskaan lukeneeni otsikkoa, jossa lukisi kissan kokoisilla kirjaimilla mitä joku kantasuomalainen on tehnyt? Mutta jos ulkomaalaistaustainen henkilö tekee rikoksen, se uutisoidaan kaikissa Suomen valtamedioissa moneen kertaan ja etnistä taustaa ei taatusti unohdeta kertaakaan - päinvastoin, sillä mässäillään ja osoitetaan kuinka tuolta noin rajan takaa tuli pahantekijä tänne vain tehdäkseen pahaa. Lisäksi median toitottamat argumentit puolesta ja vastaan tuntuvat tekevän useista kuluttajistaan aivottomia kuoria, jotka vain toistavat median tuuttaamaa mielipidettä miettimättä tai kyseenalaistamatta sitä ollenkaan. Aika hurjaa, miten monet ihmiset tyytyvät helposti vain yhdenkin median kuvaan vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai kiinnostusta tutustua aiheeseen yhtään enempää.

- Edellisestä ajatuksesta kätevä aasinsilta ylipäätään rikosasioihin. Ulkomaalaistaustaisten tekemät raiskaukset ovat saaneet paljon huomiota ja niiden pelätään lisääntyvän sitä mukaa, kun ulkomaalaisten määrä Suomessakin lisääntyy. Nyt on hyvä hetki laittaa käsi sydämelle ja katsoa peiliin. Jos olet rummuttanut juuri tätä raiskausargumenttia, oletko koskaan miettinyt raiskaustilastojen todellisuutta? Surullinen tosiasia on kuitenkin, että vielä vuonna 2015 raiskaus koetaan niin häpeällisenä asiana, että siitä ei edes uskalleta tehdä rikosilmoitusta. Raiskaus lukeutuu pahimpiin väkivallan muotoihin mitä ihmiselle voi tehdä, ja myöskään sen toistumisen pelossa siitä ei usein uskalleta ilmoittaa (ainakaan, jos tekijä on tuttu). Tutkijat/tilastoijatkin myöntävät, että raiskauksia tapahtuu vuosittain paljon enemmän kuin mitä niitä kirjataan. Jos olet huutanut, että neekerit tulevat raiskaamaan kaikki meidän naiset ja lapset, oletko koskaan miettinyt montako KANTASUOMALAISEN tekemää raiskausta jää vuosittain ilmoittamatta, koska oman maanmiehen ilmiantaminen tuntuu vielä hankalammalta kuin maahanmuuttajan - niitähän vihaa kaikki, joten ilmiannon kynnyskin madaltuu?

 

- Oma kokemukseni suomalaisena naisena ulkomaalaistaustaisten miesten ja suomalaisnaisten suhteesta on oikein hyvä. Olen esimerkiksi hengaillut useasti Helsingissä ulkomaalaisten suosimissa baareisssa, eikä kimppuuni ole käyty kertaakaan. Kukaan ei ole ahdistellut minua, eikä edes ehdotellut mitään sopimatonta. Olen jatkuvasti myös arkielämässäni ulkomaalaistaustaisten henkilöiden (siis myös miesten!) kanssa tekemisissä, eikä minulla ole heistä huonoa kuvaa. Olen myös kulkenut iltapimeällä niin kaupungissa kun syrjäisemmilläkin seuduilla joutumatta ulkomaalaistaustaisten miesten ahdistelemaksi. Sen sijaan elämäni aikana olen saanut kokea ja pelätä sekä väkivaltaa että seksuaalista ahdistelua ihan made in Finland - tosimiehiltä. Näiden kokemusten perusteella kaikki "mutakuonot" ovat ihan tervetulleita naapuriini, sillä heidän käytöksensä on osoittautunut oikeastaan paremmaksi kuin suomalaisten.

 

 

LISÄKSI:

 

Pakolais- ja maahanmuuttokeskustelun myötä olen havainnut kotimaassani ikävän vastakkainasettelun. Me ja muut. Puhutaan "niistä toisista". Mitä tahansa mielipidettä edustetaankaan, puhutaan "mitä mieltä noi muut on". Mun mielestä on todella surullista, että keskustelu on kääntynyt tällaiseksi. Se on myös todella pelottavaa. Viimeksi kun Suomessa on todella ajateltu "me ja noi toiset"-tyyliin, oli vuosi 1918 ja lopputuloksena paljon verta ja tuhoa. Silloinkin uskottiin kivenkovasti omaan asiaan, ei oltu halukkaita joustamaan omissa kannoissaan ja kadotettiin kyky keskustella rakentavasti. En väitä, että tällainen vastakkainasettelu nykypäivän Suomessa johtaisi vääjäämättä ollenkaan samankaltaisiin tapahtumiin, mutta väitän sen olevan haitaksi meille kaikille ja tuhlaavan energiavaroja vääriin asioihin.

Miettikääpä, että jokainen meistä käyttäisi joka päivä X paljon energiaa toitottaen omaa kantaansa, kieltäytyen kuuntelemasta muita ja kertoen kuinka väärässä "muut" ovat. "Toisella puolella" toimittaisiin samoin. Tässä yhtälössä viha, paha mieli ja sivistymättömyys ovat ainoat asiat mitkä lisääntyvät, yhteistyökyvylle ja rakentavalle argumentoinnille ei ole tilaa ja asioiden eteneminen hidastuu entisestään. Mielestäni yhtälöä voitaisiin muuttaa vaikkapa seuraavalla tavalla: kumpikin puoli jakaisi X määränsä energiaa pienempiin lohkoihin, ja syntyisi energiamäärät A, B, C ja D (sovitaan tässä kohtaa, että ne ovat yhtä suuret). Energiamäärän A kumpikin puoli käyttäisi edelleen oman kantansa kertomisen (ihan jo sananvapaudenkin tähden, emmehän keskustelua halua kokonaan tappaa), energiamäärä B ohjattaisiin ryhmien välisen keskustelun lisäämiseen syntyneen kuilun kaventamiseksi, energiamäärällä C tehtäisiin kompromisseja ryhmien erimielisyyksien kesken ja energiamäärällä D toimittaisiin ja tehtäisiin päätöksiä aikaansaatujen keskustelujen ja kompromissien pohjalta.

Jälkimmäisen yhtälön tuloksena näkisin vihan, pahan mielen ja sivistymättömyyden vähenevän rajusti, yhteistyökyvyn ja rakentavan argumentoinnin ilmaantuvan paikalle ja asioiden etenemisen nopeutuvan. Lisäksi jopa onnistumisen ilo ja vastakkainasettelun väheneminen saattavat olla mahdollisia tuloksia. En ole matemaatikko, mutta suosittelen haastamaan yhtälön toimivuutta. Voittepa ainakin huudella kuinka tuo (nuo?) oli(vat) taas väärässä, jos ei onnistu. Siinä kohtaa saatan tosin esitellä teille jonkinlaisen yhtälön asennemuutoksesta.

Tän tekstin kirjoittamisen jälkeen en edelleenkään oikein tiedä mitä ajattelen. Tuntuu, että moni asia jää sanomatta ja toisaalta tämä kirjoitus sisältää ehkä liikaakin. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa kaipaisin keskusteluun suhteellisuudentajua. Yhteistyöhalua. Ylipäätään jotain järkeä sen tilalle, että joku vaan haluaa olla voittaja. Pakolaiskeskustelukin näyttää suurimmaksi osaksi siltä, että kuka saa aikaan kovimman äänen on paras. Ihan sama mitä se kova ääni sanoo. Ja ihan sama saadaanko itse ongelmaa ratkaistua.

Mä oon väsynyt ja vihainen tästä kaikesta. Se näkyy varmasti tästä tekstistäkin, mutta siitä huolimatta haluaisin että lakattais kyttäämästä millaset kuteet tai puhelin jollain heebellä on ja keskityttäis ihan oikeisiin asioihin. Luin eilen tai tänään (en muista kumpana) Jari Tervon loistavan kolumnin (ja vituttaa kun en muista sen nimeä enkä nyt löydä tähän linkattavaksi), jossa hän otti esiin juuri tämän lillukanvarsien veivaamisen. Kannattaa lukea, jos vain viitsii etsiä ko. tekstin.

Oikeassa, rakentavassa keskustelussa annetaan tilaa myös toisen äänelle ja käytetään aikaa kuuntelemiseen. Se on vuorovaikutusta, joka ei toimi jyräämällä. Kaikista kuohuttavimmissakin aiheissa tämä pitäisi pitää mielessä. Olennaista ei tosiaan pitäisi olla se, kuka on oikeassa, vaan saadaanko ongelmaan joku ratkaisu.