Diipin selostuksen ja huumorin suojiin verhoiltua vakavaa settiä ajateltavaksi.
Sä tiedät sen vaiheen elämässä, kun oot siinä paskasuon keskellä kaulaas myöten jumissa? Jos jostain joku kovempi kumpare sen loskan keskellä on, niin ei sekään kauaa kannata. Jalka luiskahtaa aina pois sen päältä. Ja sen suon kuiville reunoillekin on matkaa niin helvetisti.
Guess what? Sillon jokasen pitäis löytää sisäinen ankkansa. Ankat ku osaa ensinnäkin uida, ja toisekseen niillä on räpylät, millä ne voi käppäröidä epävakaallakin alustalla! Sit ei tulis sitä ongelmaa, että jotkut aina hukkuu sinne pohjalle.
Mä oon löytäny mun ankan. Mä oon täsmälleen keskellä tätä paskasuota, ja oon pomppinu pohjan ja pinnan väliä tässä nyt ku ongenkoho. Mut nyt mun ankka alkaa räpylöidä tässä skeidassa. Tässä otetaan niitä vaappuvia, epävarmoja ankanaskelia kohti tulevaisuutta. Saattaa olla, että heti huomenna unohdan, kuinka näitä räpylöitä ajetaan, ja vajoon taas johki pimeyteen... mut juttu on siinä, että ne räpylät putoo nyt mun mukana, ja niiden kans on taas helpompi uiskennella pintaan ja alkaa sit taas räpiköidä eteenpäin. Ja jos nyt niinkin ikävästi käy, että räpylätkin hukkuu, niin ainahan semmoset voi etsiä uudestaan.
Vastoinkäymiset on paskaa. Masennus on paskaa. Vastoinkäymisiä on meistä kaikilla, mut masennusta vaan osalla. Eikä se masennuskaan tuu siten, että olis jotenkin normaalia enemmän vastoinkäymisiä. Se on vaan semmonen paskajuttu, mikä joidenkin kohdalle osuu. Ja siitä kestää muuten päästä eroon, ihan sama miten se tapahtuu, niin joka tapauksessa siinä kestää. Niin kun ilman masennustakin on hyviä ja huonoja päiviä, niin niitä on masennuksen kanssakin. Ja hei, muistakaa: masentuneellakin voi oll hyviä päiviä - paljonkin, ja monia peräkkäin! Mut se ei silti poista sitä masennusta mihinkään. Oikeestaan mä luulen, ettei se täysin poistu koskaan. Ensin sen kanssa täytyy opetella elämään, ja sit kun "parantuu" niin kyse on sellasesta yhteiselosta, jossa masennuksen ei anna enää päästä hallitsevaksi tekijäksi.
Tää alun psyko ankkaselostus oli oikeestaan mun tapani kertoo selviytymisestä. Mun mielestä ankat sopi tähän juttuun, koska nehän näyttää kävellessään just siltä kun ne ei olis ihan varmoja, miten se tehdään. Tai et se olis niille vaikeeta (olis kai kelle vaan, jos jalat olis niin epäergonomisesti sijotettu kroppaan!). Mut silti ne jumalauta kävelee! Ankat on aika äijiä. Sen haluisin tällä tekstilä tuoda kaikille julki, et ois tosi siistii, jos joku nyt löytäis räpylänsä, ja alkais vaappua etiä päin.
Masennus on todellakin sellanen juttu, josta haluan herättää keskustelua. Se ei oo heikkouden merkki, se ei oo hulluutta eikä huomionhakua. Kenenkään ei pitäis saada mitään (ainakaan negatiivista) leimaa siitä, että on masentunu. Mieti nyt, jos yrität ottaa niitä ankka-askelias pois siitä paskasuosta, ja sit jengi on sillee "haaa, toi on se paska millä on masennus, ihme angstaaja". Sillon käy helposti niin, että ne ankan räpylät surkastuu pois ja ihmisjalka uppoo polvee myöten paskaan ennen kun ehtii kissaa sanoa. Sitä mä yritän sanoo, et ne räpylät on niitä juttuja, mitkä kantaa ja vie eteenpäin. Jos ei pysty tarjoomaan toiselle räpylöitä, on parempi olla yrittämättä mitään.
Tästä on hyvä kirjoittaa lisää, räpylöillä tai ilman. Ehkä ens kerralla jotain fiksumpaa, tai vielä diipimpää juttua. En tiedä, ankkafilosofian ohella ajattelen, et on hyvä duunailla iha vaan tunteen kans ajattelematta ja suunnittelematta liikaa. Seuraavaks sit kattelaan, tuoks Uni-Masa ankkoja mulle uniinkin.
Chiao!
p.s.
jos tätä joku masennuksen kans rähjäävä lukee, niin saa ihan vapaasti miettiä sillee "fuck you et sä mistää mitää tiedä ja ankkajuttuki on paskaa". Se voi tuntuu siltä nyt, voi olla että huomenna ei enää tunnu, tai sit se tuntuu aina siltä. Sekin on hyväksyttävä, ettei ne räpylät kaikille kasva, ja osa ei niillä opi räpylöimään mihinkään suuntaan. Mut ei ne räpylättömätkään oo hukassa... ;)
p.p.s.
"If you know someone who's depressed please resolve never to ask them why. Depression isn't a straightfoward response to a bad situation, depression just is, like the weather. Try to understand the blackness, lethagry, hopelessness and loneliness they're going through. Be there for them when they come trough the otherside. It's hard to be a friend to someone who's depressed, but it is one of the kindest, noblest and best things you will ever do." -Stephen Fry
Sä tiedät sen vaiheen elämässä, kun oot siinä paskasuon keskellä kaulaas myöten jumissa? Jos jostain joku kovempi kumpare sen loskan keskellä on, niin ei sekään kauaa kannata. Jalka luiskahtaa aina pois sen päältä. Ja sen suon kuiville reunoillekin on matkaa niin helvetisti.
Guess what? Sillon jokasen pitäis löytää sisäinen ankkansa. Ankat ku osaa ensinnäkin uida, ja toisekseen niillä on räpylät, millä ne voi käppäröidä epävakaallakin alustalla! Sit ei tulis sitä ongelmaa, että jotkut aina hukkuu sinne pohjalle.
Mä oon löytäny mun ankan. Mä oon täsmälleen keskellä tätä paskasuota, ja oon pomppinu pohjan ja pinnan väliä tässä nyt ku ongenkoho. Mut nyt mun ankka alkaa räpylöidä tässä skeidassa. Tässä otetaan niitä vaappuvia, epävarmoja ankanaskelia kohti tulevaisuutta. Saattaa olla, että heti huomenna unohdan, kuinka näitä räpylöitä ajetaan, ja vajoon taas johki pimeyteen... mut juttu on siinä, että ne räpylät putoo nyt mun mukana, ja niiden kans on taas helpompi uiskennella pintaan ja alkaa sit taas räpiköidä eteenpäin. Ja jos nyt niinkin ikävästi käy, että räpylätkin hukkuu, niin ainahan semmoset voi etsiä uudestaan.
Vastoinkäymiset on paskaa. Masennus on paskaa. Vastoinkäymisiä on meistä kaikilla, mut masennusta vaan osalla. Eikä se masennuskaan tuu siten, että olis jotenkin normaalia enemmän vastoinkäymisiä. Se on vaan semmonen paskajuttu, mikä joidenkin kohdalle osuu. Ja siitä kestää muuten päästä eroon, ihan sama miten se tapahtuu, niin joka tapauksessa siinä kestää. Niin kun ilman masennustakin on hyviä ja huonoja päiviä, niin niitä on masennuksen kanssakin. Ja hei, muistakaa: masentuneellakin voi oll hyviä päiviä - paljonkin, ja monia peräkkäin! Mut se ei silti poista sitä masennusta mihinkään. Oikeestaan mä luulen, ettei se täysin poistu koskaan. Ensin sen kanssa täytyy opetella elämään, ja sit kun "parantuu" niin kyse on sellasesta yhteiselosta, jossa masennuksen ei anna enää päästä hallitsevaksi tekijäksi.
Tää alun psyko ankkaselostus oli oikeestaan mun tapani kertoo selviytymisestä. Mun mielestä ankat sopi tähän juttuun, koska nehän näyttää kävellessään just siltä kun ne ei olis ihan varmoja, miten se tehdään. Tai et se olis niille vaikeeta (olis kai kelle vaan, jos jalat olis niin epäergonomisesti sijotettu kroppaan!). Mut silti ne jumalauta kävelee! Ankat on aika äijiä. Sen haluisin tällä tekstilä tuoda kaikille julki, et ois tosi siistii, jos joku nyt löytäis räpylänsä, ja alkais vaappua etiä päin.
Masennus on todellakin sellanen juttu, josta haluan herättää keskustelua. Se ei oo heikkouden merkki, se ei oo hulluutta eikä huomionhakua. Kenenkään ei pitäis saada mitään (ainakaan negatiivista) leimaa siitä, että on masentunu. Mieti nyt, jos yrität ottaa niitä ankka-askelias pois siitä paskasuosta, ja sit jengi on sillee "haaa, toi on se paska millä on masennus, ihme angstaaja". Sillon käy helposti niin, että ne ankan räpylät surkastuu pois ja ihmisjalka uppoo polvee myöten paskaan ennen kun ehtii kissaa sanoa. Sitä mä yritän sanoo, et ne räpylät on niitä juttuja, mitkä kantaa ja vie eteenpäin. Jos ei pysty tarjoomaan toiselle räpylöitä, on parempi olla yrittämättä mitään.
Tästä on hyvä kirjoittaa lisää, räpylöillä tai ilman. Ehkä ens kerralla jotain fiksumpaa, tai vielä diipimpää juttua. En tiedä, ankkafilosofian ohella ajattelen, et on hyvä duunailla iha vaan tunteen kans ajattelematta ja suunnittelematta liikaa. Seuraavaks sit kattelaan, tuoks Uni-Masa ankkoja mulle uniinkin.
Chiao!
p.s.
jos tätä joku masennuksen kans rähjäävä lukee, niin saa ihan vapaasti miettiä sillee "fuck you et sä mistää mitää tiedä ja ankkajuttuki on paskaa". Se voi tuntuu siltä nyt, voi olla että huomenna ei enää tunnu, tai sit se tuntuu aina siltä. Sekin on hyväksyttävä, ettei ne räpylät kaikille kasva, ja osa ei niillä opi räpylöimään mihinkään suuntaan. Mut ei ne räpylättömätkään oo hukassa... ;)
p.p.s.
"If you know someone who's depressed please resolve never to ask them why. Depression isn't a straightfoward response to a bad situation, depression just is, like the weather. Try to understand the blackness, lethagry, hopelessness and loneliness they're going through. Be there for them when they come trough the otherside. It's hard to be a friend to someone who's depressed, but it is one of the kindest, noblest and best things you will ever do." -Stephen Fry
