Vähänkö on hauskaa muuttaa omilleen! Erityisesti siis ihmisten asenne siihen on tosi hauskaa! Ymmärrän kyllä - ja oon käytännössä huomannutkin - että ei se itekseen asuminen oo mitään pelkkää juhlaa, ja siihen sisältyy myös paljon vastuita. Mutta mikä ihme siinä on, että kun lähestulkoon kenelle tahansa kerrot, että olet muuttamassa/olet muuttanut omilles, niin reaktiot on aika pitkälti: "se on kyllä sitten yhtä rahanmenoa ja laskujenmaksua toi aikuisen elämä", "harkitse nyt vielä, tiedäthän mihin oot ryhtymässä", "niin kauan on varmaan hauskaa, kun kaapissa riittää ruokaa, mutta entäs kun sitä ei joku muu sinne enää kannakaan", "sulla tulee olemaan tosi yksinäistä", "kai sä tiiät, että sä oot sitten ite vastuussa siitä asunnosta", "ei sitä makaroonia ikuisesti jaksa", "et sä mitään bileitä voi sit viikot läpeensä pitää ja koulussaki pitää käydä", jne., negatiivissävytteinen lista on about loputon.
Ehkä paras kaikista tulee sen jälkeen, kun oon selittäny ennen muuttoo mitkä kaikki asiat oon hoitanu sitä ennen järjestykseen tai muuton jälkeen mitä pitäis vielä tehdä, niin sit tulee tää "ai sä oot ihan oikeesti niiku miettiny näitä juttuja!"
On olemassa paljon nuoria, jotka muuttaa omilleen - lähtee kotoo ovet paukkuen - eivätkä osaa/muista/jaksa hoitaa asioitaan. On hyvä, että ne herättää semmosta huolta, että ihmiset haluaa varmistua siitä että pärjään. Mutta miksi ensimmäisenä, kun keskustellaan jonkun nuoren henkilön kanssa omilleen muuttamisesta, annetaan siitä asumisesta, elämisestä ja aikuistumisesta mahdollisimman negatiivinen kuva sekä semmonen olo, että et just sinä siitä ainakaan selviä. Eikö vois tuoda esiin niitä hyviä puolia, kysyä tyyliin "ootko huomannu hoitaa tän asian" tai tarjota apua Itsenäistyminen, omilleen muutto, koko systeemi on ainakin mulle ollu tosi jännittävää, ehkä jopa pelottavaa ihan ilman noitakin kommentteja.
Musta on myös jollain tavalla loukkaavaa, että automaattisesti oletetaan, että mä en pärjää. Ja just tämä, että näin oletetaan, mutta harvat tarjoo silti apua. Kun aloin puhua muutosta, huomasin aika pian ketkä mun tutuista oli niitä, joilta kannatti kysyä neuvoa tai joille ylipäätään kannatti kertoa asioiden etenemisestä. Muut olikin aika pitkälti näitä negatiivisuuden lähettiläitä, jotka sai mut lähinnä tuntemaan itteni tyhmäks. Luulisin, että erityisesti aikuisilla ihmisillä olis rahkeita vaikka tarjota sitä apua sen sijaan, että vaan toteaa että tulevaisuus näyttää haasteelliselta. Pelkääkö ihmiset todella, että maailma kaatuu siihen, jos joku yrittää jotain? Well, sorry, mä aion ainaki kaataa teidän maailman vielä monta kertaa.
Ja arvatkaapa missä menen nykyään? Mulla on koti, vino pino laskuja, huolia harteilla, hyvä asenne takataskussa, hymy huulilla, ruokaa kaapissa ja bensaa auton tankissa. Näiden lisäks paljon muutakin, esimerkiks hyviä ystäviä, jotka on auttanu mua pääseen tän itsenäisen elämäni alkuun. Ja ne kaikki kuuluu tähän elämään.
Tän kirjotuksen myötä haluan lähettää terveisiä kaikille, jotka suhtaudutte skeptisesti mun - tai ihan kenen tahansa - itsenäistymiseen. Terveiset kaikessa kauneudessaan on oikeestaan siinä, että pärjään ihan hyvin. Makarooni ei kyllästytä vielä yhtään - tosiaan - mähän osaan kokata, ja oon tehny kaikenlaista, monipuolista safkaa tässä parin viikon aikana (menemättä vararikkon!!). Kenenkään ei tarvii ottaa asenteestaan mitään syyllisyyttä, mutta toivon, että jokanen vois miettiä saisko sitä korjattua millään tavalla. Se, että on nuori, ei tarkota joka tilanteessa sitä, ettei osais mitään tai selviytyis haasteista. Se tarkottaa lähinnä sitä, että opettelee asioita enemmän kun vanhempana.
Ja vielä viimenen toive: kun kuulen kylällä että henkilöt x, y ja z sekä monet muut miettii kuinka pärjään ja eihän mun elämä nyt vaan ajaudu huonoille raiteille - älkää siellä kylällä juorutko. Lähettäkää vaikka viesti, tulkaa kahville ja kysykää mitä kuuluu, niin saatte kaikista todenmukasimman vastauksen :)
