Syvään päätyyn: pohdintoja kirkosta

Vietin viikonlopun hyvän ystäväni luona, ja luonnollisesti keskustelimme päällimmäisten arkikuulumisten lisäksi yleisistä maailmanparannusaiheista. Pöydällä oli mm. politiikkaa, #metoo, koulutusmaailma ja nuorten miesten syrjäytyminen. Kuitenkin merkittävimmäksi keskustelunaiheeksi nousi sunnuntain kirkkokäynnin jälkeinen jutustelu seurakuntien toiminnasta ja uskonelämästä.

Tässä vaiheessa on tietysti hyvä hetki kysyä, että kuinka nyt uskonasiat voisivat olla tällaiselle pakanalle kaikista antoisin keskustelunaihe, mutta näin se nyt vaan tällä kertaa oli. 

Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikkei kristillinen maailmankatsomus vastaisikaan täysin omaa näkemystäni, tai en osaisi luottaa sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, on se kuitenkin positiivinen asia. On totta, että uskonnolla voidaan saada paljon ahdistusta ja ikävää aikaan, mutta kuitenkin se on useimmille ihmisille voimauttava asia. Kristillisen yhteistön jäsenenä minusta on ollut hienoa huomata, kuinka paljon apua ja iloa usko ja seurakuntaelämä on tuonut monille ihmisille. Enkä nyt puhu mistään ihmeellisyyksistä, vaan siitä, että tuntemillani kristityillä on toivoa, usko itseensä ja johonkin parempaan. Heillä on jotakin, joka antaa voimaa, kun on vaikeaa. Heillä on tukenaan seurakunnan, oman yhteisönsä tuki. Toki minullakin on ollut kaikkea sitä, tai ainakin mahdollisuudet sen saamiseen. Ehkä vain kuulun niihin, jotka eivät vastaanota edes saamaansa hyvää kovin helpolla.

Keskustelin ystäväni kanssa erityisesti siitä, millainen tuki seurakuntayhteys tai usko voi (parhaimmillaan) olla. Jotenkin jäin siinä itse haikailemaan entisten aikojen perään, sellaiseen aikaan, jolloin seurakunta ja usko kulkivat ihmisen kanssa käsi kädessä elämäntilanteesta toiseen. Oli edessä millainen muutos tai elämäntilanne tahansa, seurakunta oli paikka, josta sai apua. Kirkko hoiti kaikki vauvasta vaariin, syntisistä sairaisiin.

Nyky-yhteiskunnassa ihmisten tarpeet ja kirkon tarjonta eivät enää välttämättä kohtaa. Apua arkipäivän ongelmiin saa ystäväpiiristä ja valtiolta ja papit ovat jääneet yksin pitämään Jumalan rakkaudesta kertovia messujaan kirkonmäelle. Messuavat papit saarnoineen jääävät etäiseksi, eikä minkään henkiolennon rakkaus helpota oloa, kun koko elämä on yhtä perse edellä puuhun kiipeämistä. Itse ajattelen tämän oravanpyörän syntyvän siitä, ettei kirkko ole enää samalla tavalla arkielämässä mukana. Ja siihen, mikä ei näy arjessa, on vaikea uskoa. Kun miettii, millaista toimintaa seurakunnilla on useimmiten tarjolla jäsenilleen, voi huomata, että parhaiten edustettuna ovat lapset ja vanhukset. Tärkeitä ikäryhmiä toki molemmat, mutta jos aktiivinen yhteys seurakuntaan päättyy rippikoulun jälkeen ja seuraava mahdollisuus osallistua viikkomessun lisäksi olisi eläkeikäisten käsityöryhmä, ei kai ole ihme, että iso osa väestöstä kokee kirkon ja sen sanoman etäiseksi.

Joku viisas ymmärsi jo keskiajalla, että uskonasioista tulee puhua kansan omalla kielellä, tarjota seurakuntalaisille leipää ja kohtaamisia, eikä vain paasata tyhjää pakkouskoa pelon voimalla. En ehkä tunne historiaa kylliksi ymmärtääkseni, mitä tässä välissä on tapahtunut, kun taas ollaan valuttu tilanteeseen, jossa kirkolliset puheet tuntuvat tavan kansalaisista utopialta. Ehkäpä koko elämänkaaren kestävä matkakumppanuus tiiviissä yhteisössä kuten ennen vanhaan olisi ratkaisu. Ehkäpä siinä, että tuotaisiin jotakin pysyvää nykyihmisen irralliseen ja pirstaleiseen elämään. Ettei kukaan jäisi yksin tai ulkopuolelle.

En osaa ottaa kantaa siihen, mikä olisi oikein, totta, tai parasta. En kehtaa väittää luottavani kaikkeen siihen, mitä kristityille luvataan. Osaan kuitenkin sanoa, että haluaisin sen kaiken olevan totta, että olisi hienoa kokea se voimaantuminen ja toivo, jota olen nähnyt uskon tuovan ihmisten elämään. Ja kirjoitan tämän kaiken, koska kaikessa pessimistisyydessäni pidän seurakuntaa hyvänä konseptina. Toivoisin sen kehittyvän, vastaavan ihmisten tarpeisiin ja tuovan heidät yhteen. Tuovan heidät kaiken sen hyvän äärelle, jota tarjolla voisi olla.

Enkä minä - tai maailma - kaipaa varmaankaan yhtään ihmetekoa tai -paranemisia. Tarvitsemme yhteisöä ympärillemme, toivoa ja tarttumapintaa maailmaan, joka on muuttunut teflonpannuksi. Ja jos kirkko niitä pystyy tarjoamaan, ei kai ole pahitteeksi, vaikka niiden ohella löytäisi jotakin suurempaakin. Kuka meistä sitten löytääkin, mitä ja mistä. 

Kiitos hyvinvoinnin rakentajasukupolvelle

Muutama viikko sitten mua pyydettiin puhujaksi vanhustenviikon pääjuhlaan Tammelaan. Teemana juhlassa oli tänä vuonna "Koko Suomi kiittää hyvinvoinnin rakentajasukupolvea", ja raameiksi puheen pitämiseen sain suunnilleen: "No kerrot, mikä on Suomessa hyvin tai mistä haluaisit kiittää, tai onko sulla joku muisto jonka haluaisit jakaa."

Sotavuosia, veteraanien ponnistuksia ja taloudellista venyvyyttämme ollaan ihmetelty puheissa ja kekkereissä kerta toisensa jälkeen. Nekin ovat kaikki toki tärkeitä ja kiittämisen arvoisia aiheita, mutta toivoin kuitenkin löytäväni jonkin omemman näkökulman niiden välistä. Lopulta se pelmahti jostakin pääkoppani kätköistä: Suomesta on rakennettu mahdollisuuksien maa. Ei sellainen amerikkalainen "jokainen voi olla oman onnensa seppä", vaan sellainen suomalainen "kaikki saavat mahdollisuuden" -tyyppinen ratkaisu.

Pyöriteltyäni tätä ajatusta tulin siihen tulokseen, että jälleen kerran kaikki kulminoituu peruskouluun. Vaikka yhteiskuntamme pyrkiikin tukemaan heikkoja, antaa rikollisille, päihde- ja mielenterveysongelmaisille uusia mahdollisuuksia, kuitenkin se suurin mahdollisuus on siinä, että jokaisella meistä on oikeus kouluttautua. Se, jos mikä antaa mahdollisuuksia kehittää itseään ja elää juuri sellaista elämää kuin kukakin haluaa. Ja lopulta sain tiivistettyä lukuisat kiitoksenaiheet yhdeksi: kiitos siitä, että Suomesta on tehty mahdollisuuksien maa. Sellainen ympäristö, jossa jokainen saa kehittyä.

Minulla ei (luojan kiitos) ole videotallennetta puheestani, mutta liitän itse tekstin tähän. Jokainen voi sitten tahoillaan kuvitella, miltä se kuulosti kun kädet tärisivät jännityksestä, paperia oli runtattava kiinni puhujapöydän pintaan hermostuksissa ja äänen värinä piti kätkeä ylpeänsekaisen jäykkyyden taa. Kaikin puolin puheen pitäminen oli jännittävä kokemus, sillä en ollut aiemmin pitänyt vastaavanlaista "virallista" puhetta, vaan hoitanut enimmäkseen rennompia juontotyyppisiä tilaisuuksia. Kuitenkin harmaapäisen yleisöni tarkkaavaisuus ja kannustavat sanat tilaisuuden jälkeen saivat minut uskomaan, että näilläkin sanoilla oli merkitystä.

Hyvät juhlavieraat

Suomen juhlavuotta vietetään monin eri tilaisuuksin, juhlin ja muistamisin niin täällä kotikunnassamme, valtion laajuisesti kuin ympäri maailmaa. Erityisesti vanhustenviikko nostaa esiin 100-vuotiaan taipaleemme todelliset sankarit, teidät, hyvät ikäihmiset. Te olette olleet luomassa pohjaa sille, mitä Suomi tänä päivänä on.

Tänäkin päivänä saamme Suomessa nauttia vakaista yhteiskuntaoloista, puhtaasta luonnosta ja jatkuvista kehitysaskeleista. Tässä kaikessa on kyse yhteisistä arvoistamme, suomalaisen kulttuuriperinnön siirtämisestä sukupolvelta toiselle. 100-vuotiaan Suomen kehityksessä ei ole kyse pelkästään taloudellisesta menestyksestä, hyvinvointivaltion synnystä tai siitä, millaisen kansainvälisen aseman olemme saavuttaneet. On kyse myös siitä, millaisen ympäristön olemme luoneet asuttavaksemme tänne Suomeen. On kyse siitä, millaisin arvoin te ja muut aiemmat sukupolvet olette tätä maata rakentaneet. Kun katson kotiympäristöäni Suomea, sen kulttuuria ja niistä minulle välittyviä arvoja, näen, että minulla on mahdollisuus kehittä itseäni. Kehittää itseäni yhteiskunnassa, jossa jokaiselle annetaan mahdollisuus ja eväitä elämään.

Iso osa tätä kuvaa on suomalainen koululaitos, sillä juuri se välittää näitä arvoja ja auttaa kehittämään omaa ympäristöämme joka päivä. Ei liene mikään salaisuus, millainen menestystarina koululaitoksemme on ollut. Se on tuottanut maahamme mielettömän määrän osaajia, ammattilaisia, jotka ovat nostaneet Suomen maailmankartalle. Se on tuottanut meille kotimaahan arki- ja työelämän taidoiltaan kelpoja nuoria vuosi toisensa jälkeen. Tämän järjestelmän synty ei kuitenkaan ole ollut itsestäänselvyys. Koulujärjestelmämme synty ja kehitys piilevät syvällä suomalaisessa kulttuurissa ja maamme historiassa. Sen kulmakivinä ovat olleet nimenomaan halu antaa tasavertaiset mahdollisuudet kaikille kansalaisillemme kehittää itseään. Halu välittää meille tärkeitä arvoja sukupolvelta toiselle sekä halu vastata tulevaisuuden haasteisiin.

Moni saattaa ihmetellä, miksi vuosi toisensa jälkeen koulujärjestelmämme nousee keskustelussa esiin, kun halutaan puida syitä Suomen menestykseen. Jotkut väittävät koululaitoksemme jopa heikenneen viime vuosina radikaalisti, eivätkä välittäisi enää nostaa sitä jalustalle.

Mielestäni on kuitenkin toisin.

Meille on kovalla työllä tehty yhteiskunta, jossa on hyvä elää. Se vaatii kuitenkin edelleen työtä toimiakseen ja kehittyäkseen. Yhteiskuntamme tarvitsee uusia tekijöitä, sukupolvia, jotka kantavat vastuun vanhempien tehtyään osansa. Tänäkin päivänä koululaitoksemme näitä tekijöitä valmistaa. Yhä tänäkin päivänä yksi koululaitoksemme tärkeimmistä tehtävistä on nimenomaan kehittää taitoja, jotka omaksumalla voi olla aktiivinen osa yhteiskuntaamme. Ne ovat tärkeitä taitoja, jotka eivät mene pois muodista, vaan pikemminkin nykyisessä tietoyhteiskunnassa niiden tarve kasvaa.

Toivon itsekin olevani yksi esimerkki tulevan yhteiskuntamme tekijöistä. Täältä, pienestä maalaispitäjästä, olen saanut aivan samat eväät elämään ja jatkokoulutukseen, kuin suurissa kaupungeissa varttuneet tuttavani. Niillä eväillä olen tähän mennessä ponnistanut Turun yliopistoon suorittamaan luokanopettajan koulutusta. Tulevassa työssäni haluan tukea yhteiskuntamme kehitystä ja auttaa tulevia oppilaitani näkemään heidän saamansa mahdollisuudet maassamme. Sanon tämän siksi, että nuorten syrjäytyminen, koulupudokkuus ja eriarvoisuus ovat valitettavan yleistyviä ongelmia yhteiskunnassamme. Pitää kuitenkin muistaa, että on yhä paljon meitä nuoria, jotka haluamme jatkaa edellisten sukupolvien työtä ja tarttua näihin ongelmiin ratkaisukeskeisesti.

Hyvät ikäihmiset, maamme rakentajat

Tahdon kiittää teitä siitä työstä, jonka olette maamme eteen tehneet. Erityisesti tahdon kiittää teitä siitä ympäristöstä, jonka olette yhteiskuntaamme luoneet. Ympäristöstä, jossa niin minä kuin monet monet muut saamme kasvattaa juuremme ainutkertaiseen arvopohjaan, kasvaa oman kulttuurimme helliminä ja kehittää itseämme maailman huipulle saakka. Te ette luoneet ainoastaan upeaa, 100-vuotiasta Suomea, vaan mahdollisuuksia meille jokaiselle. Meidän tehtävämme on nyt hyödyntää nuo mahdollisuudet.

Kiitos!

Viimeisen suorituksen euforia

Tänään se päivä todella koitti, kaikkien lykkäysten, bileiden, kurssien, kriisien, epätoivon ja innostuksen jälkeen, mun viimeinen päivä lukiossa. Viimeinen. Tarvittavat kurssit on kasassa eikä enää tarvitse muuta kuin ostaa lakki ja päättää missä kengissä jaksaa tanssia läpi yön juhlapäivänä. Tää on ehdottomasti yks mun elämäni onnellisimmista päivistä. Se tunne kokeen jälkeen, kun mun tajuntaan vaan iskeyty, että nyt mä oon ihan oikeesti saanut kaiken suoritettua, oli aivan mieletön.

Näin vielä käytävällä kokeen jälkeen joitakin opettajia ja sain taas kerran todeta et meiän koulu on kyllä maailman paras paikka opiskella. Ne maikat oikeesti tulee jutteleen silleen "ai viiminen koe, wau, onnea", jakaa tämmöset hetket ja tsemppaa vielä pääsykokeita varten. Jopa rehtori (jolla ei siis luonnollisestikaan ole moniinkaan oppilaisiin mitään kontaktia esim opetuksen kautta) muistaa ja kutsuu nimeltä :D Mut ilman tällasta henkilökuntaa ja tsemppausta mä en olis koskaan edes valmistunut. En osaa kuvitella mitään parempaa mestaa, koska oon saanu lyseolta kaiken tarvitsemani tuen ja saanu rämpiä nää vuodet niin hyvässä ympäristössä, et sitä on tosi vaikeeta edes käsittää. Luulis, että joku olis voinu aatella ettei muhun kannata tuhlata resursseja tai ettei isossa massassa haittaa jos joku putoo kyydistä. Mut meiän koulussa se haittas, siellä jaksettiin kerta toisensa jälkeen sanoo mulle ettemmä putoo. Me ei anneta sun pudota. Mä tiiän että osa mun lukiomaikoista lukee tän tekstin, ja toivon et ne taputtaa itteensä olkapäille. Mäiskii toisiaan kahvihuoneessa selkään ja aattelee et hitto vie, saatiin toikin täältä ulos ilman mitään keskeytyksiä. Ja että ne tietää, että niiden panoksella on ollu ihan mieletön merkitys.

Oon tosi kiitollinen lyseolle ja kaikille ketkä on jaksanu rähjätä mun ja mun tutkinnon eteen. En oo saanu pelkästään ylioppilastutkintoo (joka sinänsä on jo pieni ihme), vaan kokonaan uuden mahdollisuuden ja suunnan mun elämään. Herkkänä ihmisenä nyyhkin tietysti jo tänään tilanteen mahtavuutta, mutta saatan vaan kuvitella mikä tila on edessä kun ihan oikeesti saan iskee sen lakin päähäni. Siitä tulee hieno päivä, sellanen päivä minkä olemassaoloa mä oon epäillyt tosi monta kertaa. Onneks tosi moni muu ei oo epäillyt. Kahden kuukauden päästä se on ihan oikeesti edessä ja ne kengät täytyy tosiaan valita.

Voiks hienompaa tunnetta olla? Ei mun todellisuudessa. Kaikki siinä on tähdänny tähän päivään.

Joko ollaan perillä?

Monesti elämässäni olen halunnut tehdä paljon - mielellään kaiken, ja nopeasti - mieluiten heti. Kuitenkin hirmuisen usein löydän itseni vain lukemasta kirjoja tai pönöttämästä lempinojatuolistani, kynttilänvalossa tietysti. Niin hauskaa kuin maailman pelastaminen ja menestyminen olisikin, vaatii se kuitenkin kamalasti vaivaa, eikä sellaiseen viitsisi kovinkaan usein ryhtyä.

Uskon, että jokainen kokee tällaisia ajatusmyrskyjä joskus. Mitä kaikkea pitäisi tehdä ja kuinka paljon - mihin minä pystyn ja haluan tähdätä? Erityisesti nuorille ihmisille tämän kaltainen pohdiskelu on ominaista, meiltä kun odotetaan kokonaista tulevaisuutta tässä universumissa. Ehkä on hyvä, ettemme rynni suinpäin rakentamaan sitä, vaan purjehdimme ajatuksiemme lomassa miettien, mihin olemme matkalla.

Näistä ajatuksista olen itseni viime päivinä löytänyt, vaikka tulevaisuudensuuntani onkin selvä. Joskus vain matka tulevaisuuteen on niin pitkä, että välillä kyllästyttää. Sellaisina hetkinä parasta onkin kai hengailla itsensä kanssa ja synnyttää runoja. Kai niilläkin voi tulevaisuuteen matkustaa.


Minä halusin tehdä kaiken
tässä pienessä maailmassani

Saada sen kasvamaan suureksi
joka paikassa juostessani

Silti samaan narisevaan tuoliin
joka ilta istuissani

Tunsin kaiken aivan hyväksi
keskeneräisessä kartanossani