Joko ollaan perillä?

Monesti elämässäni olen halunnut tehdä paljon - mielellään kaiken, ja nopeasti - mieluiten heti. Kuitenkin hirmuisen usein löydän itseni vain lukemasta kirjoja tai pönöttämästä lempinojatuolistani, kynttilänvalossa tietysti. Niin hauskaa kuin maailman pelastaminen ja menestyminen olisikin, vaatii se kuitenkin kamalasti vaivaa, eikä sellaiseen viitsisi kovinkaan usein ryhtyä.

Uskon, että jokainen kokee tällaisia ajatusmyrskyjä joskus. Mitä kaikkea pitäisi tehdä ja kuinka paljon - mihin minä pystyn ja haluan tähdätä? Erityisesti nuorille ihmisille tämän kaltainen pohdiskelu on ominaista, meiltä kun odotetaan kokonaista tulevaisuutta tässä universumissa. Ehkä on hyvä, ettemme rynni suinpäin rakentamaan sitä, vaan purjehdimme ajatuksiemme lomassa miettien, mihin olemme matkalla.

Näistä ajatuksista olen itseni viime päivinä löytänyt, vaikka tulevaisuudensuuntani onkin selvä. Joskus vain matka tulevaisuuteen on niin pitkä, että välillä kyllästyttää. Sellaisina hetkinä parasta onkin kai hengailla itsensä kanssa ja synnyttää runoja. Kai niilläkin voi tulevaisuuteen matkustaa.


Minä halusin tehdä kaiken
tässä pienessä maailmassani

Saada sen kasvamaan suureksi
joka paikassa juostessani

Silti samaan narisevaan tuoliin
joka ilta istuissani

Tunsin kaiken aivan hyväksi
keskeneräisessä kartanossani