Kuinka monet ihmiset ovatkaan ihmetelleet vetovoimaa, joka teatteriharrastuksella on minuun ollut. Kun pääsin siihen mukaan, minulle ei riittänytkään yksi projekti, vaan ajauduin heti ensimmäisenä varsinaisena harrastuskautenani mukaan kahteen kesäteatteriin. Teatterin tekeminen on aina kiinnostanut minua ja molemmissa harrastusporukoissa olen kuluvalla kaudella tuntenut kuin kuuluisin perheeseen. Olen nauttinut olostani. Tämän tähden en ole osannut miettiä juuri mitään järkevää vastausta ihmettelyyn siitä, miksi ja miten kulutan lähestulkoon kaiken liikenevän aikani teatter(e)illa. "Mä tykkään siitä" on ehkä kattavin vastaukseni, ja se on myös ihan taivaan tosi. Minä nautin teatterista. Olen kuitenkin miettinyt, mitä kaikkea tuo tykkääminen pitää sisällään ja mitä niin mainiota teatteri-ilmaisussa on, että se vie täysin mukanaan.
Ihmisaivot ovat evoluution ottamasta suunnasta huolimatta sellaisissa laumaeläinasetuksissa, että meistä jokaisella on jonkinlainen (isompi tai pienempi) tarve kuulua porukkaan, tulla nähdyksi ja kokea itsensä tärkeäksi. Teatterissa tämä kaikki onnistuu. Teatteri on tiimipeliä, joka vaatii porukan yhteenhitsautumista, ja onnistuneen esityksen takeeksi jokaisella pienelläkin palalla on tärkeä rooli. Jopa sillä kivellä, jolle ei riittänyt yhtään vuorosanaa, on mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi. Teatterissa jokainen nähdään. Harjoituksissa jokainen nähdään paikkaa hakiessa, esityksissä jokainen nähdään sitten siellä paikallaan jne. Ei ole välttämättä kysymys siitä, että juuri minut nähdään ja huomataan, vaan me - meidän juttu nähdään ja huomataan. Kollektivoitu ilo on kokemukseni mukaan teatterin suurimpia voimavaroja. Minullakin on tarve tulla nähdyksi, kuulua porukkaan ja tuntea itseni tärkeäksi. Teatteri on minulle yksi asia, joka nämä tarpeet täyttää.
Teatteri on myös mielettömän voimakas peili. Jokainen teatterilainen ja valmistettava teos ovat peilipintaa, jonka kautta itseään ja maailmaa voi tutkailla ja ilmaista. Tämä opettaa ja kasvattaa minua ihmisenä. Uteliaalle minälleni teatteri on loputon leikkikenttä, jota tarkastelemalla voi saada eväitä pitkällekin matkalle.
Teatteriharrastus on myös hirmuisen paljastavaa. Paljastavan siitä tekee porukan yhtenäisyys ja yhdessä vietetyn ajan määrä. Tällaisessa puristuksessa tulee monien ihmisten kanssa väkisinkin läheisiksi, ja joskus enemmän tai vähemmän harkittuaan tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin. Tämä tekee teatterista erityisen ihmissuhdekoulun, jossa on kuitenkin turvallista kokeilla omia ja muidenkin rajoja.
Yhdeksi suureksi iloksi teatteriharrastuksessa on tullut oivallus siitä, että minä riitän. Vaikka esityksessä on kyse jonkin asian suorittamisesta, juuri teatterissa voin luopua kaikesta suorittamisesta. Teatterille tullessani astun eräänlaiseen kuplaan, jossa riittää, että täytän oman paikkani. Asioiden sujuvuuden lisäämiseksi paikka on määrätty etukäteen, ja riittävän harjoitusmäärän jälkeen tunnen sen riittävän hyvin. Sen jälkeen riittää, että olen siinä läsnä. Vaikka teatteriharrastuksessa on omat haasteensa, on se myös turvallisen helppoa - yksinkertaisimmillaan vain ohjeiden mukaan toimimista.
Yhteenvetona parhaat palat:
Teatterissa ei ole suorittavaa minää. On läsnä oleva, oppiva, itseään ilmaiseva, nauttiva minä.
Minä, joka riitän.
Siitä mä tykkään.
