Taitekohta

Perjantai

Aamulla vatsasta nipistää. Iloisen tuntuinen jännitys. Muutaman tunnin päästä ajokoe, hieman typeriä virheitä ja autokin sammuu, mutta pääsen kuitenkin läpi. En voi uskoa tapahtunutta. Menen koululle ja kaverit tulevat aulaan vastaan. Kiljun innoissani "LÄPI MENI, LÄPI MENI ei vittu en voi uskoo" ja joudumme pakenemaan vihaista yo-valvojaa.

Ruokailun jälkeen eräs ystävistäni lähtee kuskaamaan minua mautollaan autoni luo. Matka taittuu hilpeissä tunnelmissa tulevaisuutta suunnitellen. Kaikki on nyt mahdollista, uutta, ihanaa ja avointa. Mikään ei pelota. Paitsi kytkimen käyttö.

Avain on sovitussa paikassa ja istun autoon, haistelen sen tuoksuja, jotka ovat vielä vieraita. Naurattaa. "Tää on mun" ajattelen ja tunnen saavuttaneeni jotakin. Tilanne, ja koko päivä tuntuvat epätodellisilta. Ensimmäinen ajomatka sujuu hyvin, vaikka otteeni ovatkin vielä haparoivia. Aurinko paistaa, kulku on kevyttä ja hymy herkässä.

Päivä hujahtaa nopeasti paikasta toiseen ajellessa. Kyläilyä ja treffejä ystävien ja tuttavien kanssa. Kaverin äiti antaa peruutuksesta arvosanan 9. Naurattaa. Kaikki on niin lämmintä. Kuoroharjoitusten jälkeen kävelen autolleni ja ensi kertaa minun ei tarvitse odottaa kyytiä, ei istua pelkääjän paikalla tai kävellä määränpäähäni. Fiilistelyn vuoksi menemme ystävämme kanssa ajelemaan. Ilta kääntyy pian yöksi ja jossakin vaiheessa teen valinnan, enkä ilmoita missä olen. Eikä kukaan kysykään.

Yö

Puikkelehdin laatikkopinojen ja epämääräisten röykkiöiden keskellä. Tyhjennän pöytäni, irroitan viimeiset valokuvat seinältä. Pakkaan vaatteita ja sullon epämääräisiä kokoelmia laatikoihin. Hiljaisuuden vallitessa kaikki uutuus ja innostus ovat vaihtuneet tyhjyydeksi, johon sekoittuu pienen pieni pala uhmaa. Käyn nukkumaan ja kiroan jo valmiiksi liian lyhyiksi jääviä yöuniani. Katson vieraalta näyttävää huoneenpuolikastani, kuuntelen siskoni unisia äännähdyksiä ja kaikki tuntuu lopulliselta. Tiedän, ettei seuraavan aamun jälkeen paluuta vanhaan ole ja hallitsematon kyynelvirta karkaa poskilleni äänettömästi. Pienen hetken toivon voivani muuttaa asioita.

Lauantai

Herään, nousen ja päätän, että tänään en anna tilaa millekään ylimääräisille tunteille. Asetan itseni tilaan, jossa automaattisesti kannan laatikoita autoihin, omaani, sekä avuksi tulleen kaverini. Pikkusiskoni haluaa auttaa tavaroiden kantamisessa ja meinaan murtua hänen hääräämistään katsellessani. Perheemme aikuiset eivät katso minua päin, saatika sano mitään. Kun istun autoon ja lähden ajamaan ensimmäisen kuorman kanssa uuteen kotiini, tunnen poistuvani todellisuudesta, johon en enää koskaan pääse palaamaan.

Kotitieni ei ole koskaan tuntunut yhtä oudolta kuin muutaman tunnin päästä palatessani. Kotini ei koskaan yhtä vieraalta kuin samana päivänä veljeni synttärikutsuilla istuessani. Oma minäni ei koskaan yhtä tyhjältä kuin laatikoita sinä päivänä purkaessani.

Illalla juhlin ystäväni kanssa. Se tuntuu pakolliselta osuudelta, joka on hoidettava, nyt kun täysi-ikäisiä ollaan. Illassamme on iloa ja tulen varmasti muistelemaan sen legendaarisia sisäpiirin vitsejä vielä vanhainkodissa. Hylkään kuitenkin kaikki perjaatteeni ja suunnitelmani juoden itseni sellaiseen humalaan, että kotiin kävely kuulostaa itsemurha-ajatukselta. Tilaan taksin ja menen omaan, vieraaseen sänkyyni nukkumaan. Tiedottomuus iskee heti.

Aamulla mietin. Ihmettelen tapahtumia pitkältä aikaväliltä, Ihmettelen edellistä päivää. Kysyn itseltäni tuhansia kysymyksiä. Haluaisin tietää, mitä aion tehdä elämälläni. Hoippuroin crocsit jalassa kadun varteen odottamaan kyytiä ja haemme sohvani. Päähän sattuu, mutta sitä ei voi myöntää. Sielun on pirstaleina, mutta siitä ei auta puhua, Olen ollut viisi päivää täysi-ikäinen ja minun täytyisi olla aikuinen. Nyt heti.

Haluaisin myöntää tehneeni virheen, mutta enää ei ole ketään, jolle voisin sen tehdä.

Ehkä-Rakkausruno

pukisitko reissusaappaasi

ja lähtisit kanssani seikkailuun

vaikka minulla olisi vain tossut

samoaisitko elämän viidakoissa

löytäen jatkuvasti uusia ihmeitä

vaikka saattaisin lukea karttaa väärin

nousisitko saavutusten ja ilon kukkuloille

samoin kuin laskeutuisit ikävyyksien laaksoon

vaikka voisin kompastua mihin tahansa

sanoessasi kyllä

voisimme kumpikin tietää tämän ratkaisun olevan huonoista ihanin

lähtisimme valmistelemattomina

unohtaen matkatavarat

mutta minä en pelkäisi

sinun seurassasi

ikinä

Minä en ole näyttelyesine

Varmasti hirmu moni (varsinkin naispuolinen, erityisesti nuori henkilö) tietää sen kaamean tunteen sukujuhlissa, ristiäisissä, saunailloissa... ihan missä vaan. Kaupan kassalla, baarissa, koulussa tai työpaikoilla. Sen tunteen, kun jälleen kerran mummo, setä, täti, naapuri tai hyvänpäiväntuttu hyökkää kimppuusi "no, joko sulla on poika-/tyttöystävä?"-kysymyksellä. Sen tunteen, kun alkaa piinallinen kuulustelu ja analysointi siitä, mikä on vialla jos sinulla ei ole kumppania. Yleensä puhutaan siitä, kuinka pari-kolmekymppisillä sinkuilla on kaikista vaikeinta näiden kysymysten äärellä, kuinka heitä painostetaan "etsimään joku" jne. Valitettavasti ei ole niin, että ainoastaan naisten, joiden "biologinen kello tikittää jo" toivottaisiin parituvan ja lisääntyvän, tarvitsisi kestää tätä. Todellisuudessa maailma, ympäristö, ihmiset haluaa työntää asiansa ihan jokaisen suhdeasioihin. Tiedän, että myös miehet kärsivät leimasta, joka syntyy kun kumppania ei vain löydy ja parhaassa tapauksessa asutaan edelleen vanhempien maatalon perimmäisessä kammarissa, mutta aion sivuuttaa miehet kylmän rauhallisesti ja kirjoittaa omasta näkökulmastani. Nuoren naisen näkökulmasta. 

Minä en ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. En koe edes koskaan olleeni mahdottoman ihastunut/rakastunut kehenkään. Siitä huolimatta en ole ihmiskammoinen, haluton tai sitoutumiskyvytön. Haluan joskus mennä naimisiin ja saada lapsia. Ikää minulla on 18 vuotta. Ja minusta on ihan hauskaa joskus pussailla pilkun jälkeen kadulla.

Ensimmäiset "joko sulla on joku"-tenttaukset alkoivat kasi-ysiluokan paikkeilla. Silloin kaikille utelijoille yleensä riitti "ei oo" ja lisäkysymykset sai kuitattua sillä, ettei vielä ollut tullut vastaan ketään "sellaista". Parin vuoden päästä lähipiirissänikin alkoi olla liuta ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että olen "tyttöihin päin", koska poikaystävää ei vieläkään ole ilmaantunut kuvioihin. Nykyään olen kuulemma nirso tai minussa täytyy olla jotain vikaa, kun edelleenkään ei vain kumppania ole. Tässä kohtaa aion paljastaa suuren salaisuuden (ei, minulla ei ole salasuhdetta, eikä edes tyttyöystävää): Olen aivan helvetin kyllästynyt siihen, että toisilla ihmisillä (erityisesti vanhemmilla sellaisilla) on joku mystinen oikeus kaivella ihmissuhdeasioitani. Ottaa päähän, että joudun perustelemaan elämäntilanteitani ja valintojani. Surettaa ajatus siitä, että elämässäni olisi jotain vikaa tällaisenaan. Eniten ärsyttää se, että tämä ei ole pelkästään minun ongelmani. Sukupolvesta toiseen ihmiset ovat tässä samassa tentissä, vuodesta toiseen ties kuinka monet tytöt, naiset, pojat ja miehet kuuntelevat lähipiirinsä ihmettelyä. 

Tietysti jokaisen lajin säilymisen perusedellytys on lisääntyminen, joka edellyttää jonkinlaista parinvalintaa. Suomessakin on ollut vielä 50 vuotta sitten ihan tavallista, että ikäiseni naiset ovat olleet naimissa ja odottaneet vähintäänkin ensimmäistä lastaan. Nykyään ajatusmaailma on muuttunut, ja ikäisiäni äitejä pidetään lähinnä epäonnistuneina, koska ovat hankkineet lapsen kaltaisen riippakiven liian varhain. Nykyään hoidetaan ensin asiat kuntoon, hankitaan ammatti työpaikka, kiva talo ja sitten vasta lapset. Näin toimitaan ideaalisti, muotin mukaan. Vaikka perheen perustaminen "vasta myöhemmin" on suorastaan suositeltavaa, pidetään edelleen kiinni siitä, että kumppani on jokaisella oltava. Nyt heti. 

Itse en ole osannut edes kaivata tai hakea itselleni kumppania. Voisihan se olla hauskaa, jos joku olisi, mutta toisaalta elämäni tuntuu kivalta juuri näin. Eli omasta mielestäni elämäni on kivaa näin, ja sitten joku tulee sanomaan, että minussa/elämässäni täytyy olla vikaa, koska siitä puuttuu kumppani. Ja juuri tässä ei mielestäni ole mitään järkeä. Joku voisi antaa viisaan neuvon, että tämä on minun elämäni eikä tarvitse muiden puheista välittää. Mutta minä en suostu! Mielestäni kenelläkään ei ole mitään oikeutta hakea mitään vikaa nykytilanteesta, ainakaan niin kauan kuin olen siihen itse tyytyväinen. Lupaan kertoa koko maailmalle heti, kun kaipaan neuvoja ja arvioita tilanteestani kumppanini suhteen. Siihen asti toivoisin, että minussa ei nähtäisi mitään vikaa. Vaikka olen yksin, en ole puolikas. Älkää kysykö tai sanoko mitä teen väärin. Älkää tehkö sitä minulle, älkää naapurillenne, älkää 33-vuotiaalle lapsettomalle sukulaisellenne. Älkää kellekkään. Joku saattaa haluta elää yksin, joku toinen haluaa jossain vaiheessa kumppanin. Joka tapauksessa ei ole kenenkään ulkopuolisen tehtävä spekuloida, miksi näin on ja mitä siitä seuraa. 

Tänään eräs herrasmies sanoi minulle: "Mä haluan nyt ihan vilpittömästi sanoa sulle yhden asian. Sun kannattais mennä joskus vaikka baariin. Mee vähän näyttään ittees, niin kyllä sä jonkun saat. Sä oot ihan kiva tyttö". Tälle herrasmiehelle ja kaikille muillekin mä vastaan nyt näin: Mä en ole mikään näyttelyesine, joten vaikka mä käynkin baarissa, mä en todellakaan mene sinne "näyttämään itseäni" kenellekkään. Mä olen 18 ja mulla on luultavasti vielä aika paljon elämää edessä. Ja mä uskon, että siihen elämään sisältyy just niin monta kumppania kun tarvis on. Mä tykkään mun elämästä nyt just tällasena, ja kaikki kenelle se ei kelpaa, voi painua vittuun tai saa dunkkuun. 

Ihmisyyttä käsittelevien ajatusten sekamelska

En osaa aloittaa tätä tekstiä millään tavalla. Tunnen olevani sanaton, vaikka sanottavaa tuntuu olevan paljonkin. Olen ehkä mykistynyt maailmaa ravistelevista kriiseistä. Sanaton suunnattomien pakolaisvirtojen edessä. Kykenemätön käsittämään ihmisten reaktioita (puolin ja toisin!) tähän kaikkeen. Tai vain ymmälläni kaikesta. En oikein tiedä.

Keskustelua asioiden tiimoilta on niin paljon, etten millään ehdi tutkia kaikkea riittävästi saadakseni täysin ehjää kokonaiskuvaa, enkä myöskään keksi mihin ottaisin kantaa ensimmäisenä. Siksi päädyn julkaisemaan muutaman mieleeni juolahtaneen asian ja pahoittelemaan sitä, etten juuri nyt kykene jäsentelemään niitä tämän paremmin.

- Erilaiset mielipiteet ja niistä keskusteleminen ovat arvokkaita, sivistyksen ja demokratian perusta. Sananvapaus on arvokkaimpia asioita yhteiskunnassamme ja se mahdollistaa edellämainitut asiat. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voi vapaasti haukkua, mustamaalata tai uhkailla ketään. Se ei oikeuta herjamaan eri mieltä olevaa elämäm koululaiseksi tai kukkahattutädiksi, ei neekerksi, eikä edes rasistiksi jollei sille ole totuuspohjaa.

- On totta, että kaikkiin asioihin liittyy sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Niin talouspolitiikkaan, maahanmuuttoon (ja muuttajiin) ja pakolaisuuteekin. Ne täytyy kummatkin pystyä hyväksymään tilanteen vaatimalla tavalla. Eli raa'asti mutkat suoriksi vetäen ei voi kieltäytyä vaikkapa vastaanottamasta pakolaisia koska sillä on negatiivisia vaikutuksia, mutta toistaalta ei voi vastaanottaa heistä jokaistakaan uskoen pelkkään hyvyyteen ja positiivisiin puoliin. En pysty tässä (tai monessa muussakaan kohtaa) riittävästi alleviivaamaan ja lihavoimaan sitä, kuinka tärkeitä rakentava keskustelu ja kompromissit ovat niin paikallisella, valtiollisella ja kansainväliselläkin tasolla.

- On myös totta ja järkeenkäypää, ettei kaikkia voi auttaa ja omassa maassammekin on avuntarvitsijoita. On totta ettei heitä voi sivuuttaa. J on myös totta, että Suomessakin on asunnottomia. Kuitenkin on myös ihan yhtä totta, että meillä on resursseja auttaa myös muualta tulevia (olen tietoinen siitä, että pakolaisia on tälläkin hetkellä pyrkimässä Suomeen enemmän kuin pystymme vastaanottamaan, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitäisi käskeä pois). Suomessa voi olla asunnoton, mutta olen siinä käsityksessä, että kenenkään ei silti tarvitse elää kadulla? Ainakaan vasten tahtoaan, en laske tähän oletukseen mitään Laukku-Leenoja. Ja ok, jos löydätte Suomesta jonkun kadulla asuvan henkilön, niin ottakaa muhun yhteyttä. Ostan patjan ja majoitan yksiööni ihan niin pitkäks aikaa kun tarvii että pääsee taas omilleen. Kyllä meillä sentään on Pelastusarmeijan yömäjajoja ja ties mitä mihin pääsee, niin että minusta kuulostais tosi oudolta jos joku olis Suomessa vasten tahtoaan ilman kattoa pään päällä. Tää "Suomen asunnottomat"-argumentti on ottanut mua päähän todella paljon, koska mun mielestä sitä käytetään monessa kohtaa ihan väärin. Asunnottomia varmasti on, mutta kaikilla apua hakeneilla on varmasti joku paikka missä olla. Jos näin ei ole, niin huutakaa kaikki kovaan ääneen millaisessa kuplassa mä elän ja palauttakaa mut maanpinnalle.

- Media vaikuttaa maahanmuutto- ja pakolaiskeskusteluun todella ikävällä tavalla. Käytän esimerkkinä rikosuutisia: ulkomaalaistaustaisen henkilön rikoksilla tuntuu ensinnäkin olevan matalampi uutiskynnys. Toisekseen, miettikääpä kuinka uutisten otsikointi vaikuttaa? Verratkaapa: "Ulkomaalaistaustainen mies raiskasi 16-vuotiaan tytön metsässä" tai "16-vuotias tyttö raiskattiin metsässä". Miksi toisessa otsikossa ei mainittu tekijän etnisestä taustasta mitään? Miksi ainakaan minä en muista koskaan lukeneeni otsikkoa, jossa lukisi kissan kokoisilla kirjaimilla mitä joku kantasuomalainen on tehnyt? Mutta jos ulkomaalaistaustainen henkilö tekee rikoksen, se uutisoidaan kaikissa Suomen valtamedioissa moneen kertaan ja etnistä taustaa ei taatusti unohdeta kertaakaan - päinvastoin, sillä mässäillään ja osoitetaan kuinka tuolta noin rajan takaa tuli pahantekijä tänne vain tehdäkseen pahaa. Lisäksi median toitottamat argumentit puolesta ja vastaan tuntuvat tekevän useista kuluttajistaan aivottomia kuoria, jotka vain toistavat median tuuttaamaa mielipidettä miettimättä tai kyseenalaistamatta sitä ollenkaan. Aika hurjaa, miten monet ihmiset tyytyvät helposti vain yhdenkin median kuvaan vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai kiinnostusta tutustua aiheeseen yhtään enempää.

- Edellisestä ajatuksesta kätevä aasinsilta ylipäätään rikosasioihin. Ulkomaalaistaustaisten tekemät raiskaukset ovat saaneet paljon huomiota ja niiden pelätään lisääntyvän sitä mukaa, kun ulkomaalaisten määrä Suomessakin lisääntyy. Nyt on hyvä hetki laittaa käsi sydämelle ja katsoa peiliin. Jos olet rummuttanut juuri tätä raiskausargumenttia, oletko koskaan miettinyt raiskaustilastojen todellisuutta? Surullinen tosiasia on kuitenkin, että vielä vuonna 2015 raiskaus koetaan niin häpeällisenä asiana, että siitä ei edes uskalleta tehdä rikosilmoitusta. Raiskaus lukeutuu pahimpiin väkivallan muotoihin mitä ihmiselle voi tehdä, ja myöskään sen toistumisen pelossa siitä ei usein uskalleta ilmoittaa (ainakaan, jos tekijä on tuttu). Tutkijat/tilastoijatkin myöntävät, että raiskauksia tapahtuu vuosittain paljon enemmän kuin mitä niitä kirjataan. Jos olet huutanut, että neekerit tulevat raiskaamaan kaikki meidän naiset ja lapset, oletko koskaan miettinyt montako KANTASUOMALAISEN tekemää raiskausta jää vuosittain ilmoittamatta, koska oman maanmiehen ilmiantaminen tuntuu vielä hankalammalta kuin maahanmuuttajan - niitähän vihaa kaikki, joten ilmiannon kynnyskin madaltuu?

 

- Oma kokemukseni suomalaisena naisena ulkomaalaistaustaisten miesten ja suomalaisnaisten suhteesta on oikein hyvä. Olen esimerkiksi hengaillut useasti Helsingissä ulkomaalaisten suosimissa baareisssa, eikä kimppuuni ole käyty kertaakaan. Kukaan ei ole ahdistellut minua, eikä edes ehdotellut mitään sopimatonta. Olen jatkuvasti myös arkielämässäni ulkomaalaistaustaisten henkilöiden (siis myös miesten!) kanssa tekemisissä, eikä minulla ole heistä huonoa kuvaa. Olen myös kulkenut iltapimeällä niin kaupungissa kun syrjäisemmilläkin seuduilla joutumatta ulkomaalaistaustaisten miesten ahdistelemaksi. Sen sijaan elämäni aikana olen saanut kokea ja pelätä sekä väkivaltaa että seksuaalista ahdistelua ihan made in Finland - tosimiehiltä. Näiden kokemusten perusteella kaikki "mutakuonot" ovat ihan tervetulleita naapuriini, sillä heidän käytöksensä on osoittautunut oikeastaan paremmaksi kuin suomalaisten.

 

 

LISÄKSI:

 

Pakolais- ja maahanmuuttokeskustelun myötä olen havainnut kotimaassani ikävän vastakkainasettelun. Me ja muut. Puhutaan "niistä toisista". Mitä tahansa mielipidettä edustetaankaan, puhutaan "mitä mieltä noi muut on". Mun mielestä on todella surullista, että keskustelu on kääntynyt tällaiseksi. Se on myös todella pelottavaa. Viimeksi kun Suomessa on todella ajateltu "me ja noi toiset"-tyyliin, oli vuosi 1918 ja lopputuloksena paljon verta ja tuhoa. Silloinkin uskottiin kivenkovasti omaan asiaan, ei oltu halukkaita joustamaan omissa kannoissaan ja kadotettiin kyky keskustella rakentavasti. En väitä, että tällainen vastakkainasettelu nykypäivän Suomessa johtaisi vääjäämättä ollenkaan samankaltaisiin tapahtumiin, mutta väitän sen olevan haitaksi meille kaikille ja tuhlaavan energiavaroja vääriin asioihin.

Miettikääpä, että jokainen meistä käyttäisi joka päivä X paljon energiaa toitottaen omaa kantaansa, kieltäytyen kuuntelemasta muita ja kertoen kuinka väärässä "muut" ovat. "Toisella puolella" toimittaisiin samoin. Tässä yhtälössä viha, paha mieli ja sivistymättömyys ovat ainoat asiat mitkä lisääntyvät, yhteistyökyvylle ja rakentavalle argumentoinnille ei ole tilaa ja asioiden eteneminen hidastuu entisestään. Mielestäni yhtälöä voitaisiin muuttaa vaikkapa seuraavalla tavalla: kumpikin puoli jakaisi X määränsä energiaa pienempiin lohkoihin, ja syntyisi energiamäärät A, B, C ja D (sovitaan tässä kohtaa, että ne ovat yhtä suuret). Energiamäärän A kumpikin puoli käyttäisi edelleen oman kantansa kertomisen (ihan jo sananvapaudenkin tähden, emmehän keskustelua halua kokonaan tappaa), energiamäärä B ohjattaisiin ryhmien välisen keskustelun lisäämiseen syntyneen kuilun kaventamiseksi, energiamäärällä C tehtäisiin kompromisseja ryhmien erimielisyyksien kesken ja energiamäärällä D toimittaisiin ja tehtäisiin päätöksiä aikaansaatujen keskustelujen ja kompromissien pohjalta.

Jälkimmäisen yhtälön tuloksena näkisin vihan, pahan mielen ja sivistymättömyyden vähenevän rajusti, yhteistyökyvyn ja rakentavan argumentoinnin ilmaantuvan paikalle ja asioiden etenemisen nopeutuvan. Lisäksi jopa onnistumisen ilo ja vastakkainasettelun väheneminen saattavat olla mahdollisia tuloksia. En ole matemaatikko, mutta suosittelen haastamaan yhtälön toimivuutta. Voittepa ainakin huudella kuinka tuo (nuo?) oli(vat) taas väärässä, jos ei onnistu. Siinä kohtaa saatan tosin esitellä teille jonkinlaisen yhtälön asennemuutoksesta.

Tän tekstin kirjoittamisen jälkeen en edelleenkään oikein tiedä mitä ajattelen. Tuntuu, että moni asia jää sanomatta ja toisaalta tämä kirjoitus sisältää ehkä liikaakin. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa kaipaisin keskusteluun suhteellisuudentajua. Yhteistyöhalua. Ylipäätään jotain järkeä sen tilalle, että joku vaan haluaa olla voittaja. Pakolaiskeskustelukin näyttää suurimmaksi osaksi siltä, että kuka saa aikaan kovimman äänen on paras. Ihan sama mitä se kova ääni sanoo. Ja ihan sama saadaanko itse ongelmaa ratkaistua.

Mä oon väsynyt ja vihainen tästä kaikesta. Se näkyy varmasti tästä tekstistäkin, mutta siitä huolimatta haluaisin että lakattais kyttäämästä millaset kuteet tai puhelin jollain heebellä on ja keskityttäis ihan oikeisiin asioihin. Luin eilen tai tänään (en muista kumpana) Jari Tervon loistavan kolumnin (ja vituttaa kun en muista sen nimeä enkä nyt löydä tähän linkattavaksi), jossa hän otti esiin juuri tämän lillukanvarsien veivaamisen. Kannattaa lukea, jos vain viitsii etsiä ko. tekstin.

Oikeassa, rakentavassa keskustelussa annetaan tilaa myös toisen äänelle ja käytetään aikaa kuuntelemiseen. Se on vuorovaikutusta, joka ei toimi jyräämällä. Kaikista kuohuttavimmissakin aiheissa tämä pitäisi pitää mielessä. Olennaista ei tosiaan pitäisi olla se, kuka on oikeassa, vaan saadaanko ongelmaan joku ratkaisu.

Vuosipäivä

12.8. on mulle merkityksellinen päivä. Kahden vuoden takaa muistan tuon päivän aurinkoisesta ja lämpimästä aamusta, jännityksestä vatsanpohjassa sekä sellasesta surusta ja kivusta, jollasta en muullon ole kokenut. Se oli päivä, jolloin mun elämässäni piti alkaa täysin uusi vaihe, mutta loppujen lopuksi silloin muuttui paljon enemmän kuin piti.

Se oli päivä, jolloin aloitin lukion. Olin odottanut kyseistä päivää innolla, ja edellisenä iltana vatsanpohjassa tuntui pientä jännitysnipistelyä. Maagisen ensimmäisen lukiopäivän aamu aukeni aurinkoisena ja lämpimänä, olin hyvillä mielin liikenteessä heti aamusta, enkä osannut odottaa mitään ikävyyksiä kyseiseltä päivältä. Mutta kuten tosielämässä usein tapahtuukin, ikävyydet eivät ilmoita tulostaan etukäteen ja niitä sattuu myös tuollaisina kauniina aamuina.

Ennen kouluunlähtöä lähdin äitini kanssa hakemaan hänelle hevosta laitumelta. Reissusta ei kuitenkaan tullut toivotun pikainen, vaan siitä alkoi helvetti, joka on sekoitti paitsi kyseisen päivän ja oikeastaan koko elämäni siitä eteenpäin. Meitä portille vastaantulleesta hevoslaumasta puuttui nimittäin yksi hevonen. Minun hevoseni. Minun kaunis liinaharjainen suomenhevostammani, Niin sanoakseni pelko perseessä lähdin kiertämään aitaa ja tutkimaan, olisiko se jostain rikki, ja olisiko hevoseni voinut karata aitauksesta. Ja kyllä, lopulta aidasta löytyi myös reikä. Hevosta itseään vaan ei näkynyt missään.

Totesimme äitini kanssa, että on todella kummallista, että laitumelta karkaisi vain yksi hevonen, eikä se edes ollut laumansa lähettyvillä, kuten ominaista hevoselle olisi. Lähdimme kiertämään koko aitausta ympäri tutkiaksemme asiaa paremmin. Päästyämme lähelle aitauksen kaukaisinta päätyä kuulimme loiskauksen. Toisenkin. Joku iso läiskytti vettä. Pieni hörähdys kuului pensaiden takaa. Tässä kohtaa viimeinenkin ajatus alkavasta koulupäivästä häipyi mielestäni, ja ajattelin suurinpiirtein "ei helvetti, tää ei voi olla totta". Mutta tottahan se oli. Juostuani viimeiset metrit näin hevoseni yltäpäältä kuraisena ojassa. Isossa sellaisessa. Näin, että se oli yrittänyt jyrkkiä pientareita pitkin ylös repien kaikki kasvit ja maa-ainesta ojan reunoilta. Näin, että rakas hevoseni oli pulassa pudottuaan siihen helvettiin.

Tästä näystä, joka piirtyi verkkokalvoilleni ikuisesti, alkoi mieletön tapahtumasarja, jonka aikana soitin ties kuinka monta puhelua; hätäkeskukseen, eläinlääkärille, tädilleni (myös ell), kaverilleni (en pääse hakemaan ja tulen kouluun kun ehdin)... Tapahtumasarja, jonka aikana estin hevostani tukehtumasta kieleensä, kannattelin sen päätä, avustin äitini ja silloisen isäpuoleni kanssa vpk:n miehiä nostamaan sen ylös ojasta, pesin hevostani ja yritin pitää sitä lämpimänä. Näin, kuinka sen voimat alkoivat hiipua, mutta olin loppuun asti toiveikas.

Kun eläinlääkäri oli tullut paikalle ja saanut lääkekanyylin paikalleen, emme voineet muuta kuin odottaa. Odottaa ja seurata tilannetta. Tässä kohtaa muistin alkavan kouluni, josta olin jo myöhässä. Kysyttyäni, mitä teen, sekä äitini että ell kehottivat minua lähtemään kouluun. Eihän ensimmäistä lukiopäivää sentään ihan usein ole, ja hevoseni tila oli nyt vakaa - enkä minä sitä pystyisi mitenkään edistämään. Näin itsekin järkeväksi lähteä kouluun. Lopulta pestyäni itseni kaikesta kurasta ja muusta paskasta jota ojan pohjalla oli, köröttelin kouluun skootterillani.

Olin ensimmäisenä päivänä reippaat 45 minuuttia myöhässä. Löysin kotiluokkani, ja avattuani oven ehdin havaita ilokseni monia tuttuja luokallani, kun yksi heistä huusi "katos, Malinin ämmäki on löytäny perille". Milla Myöhäinen toivotettiin tervetulleeksi lukioon koko luokan paskaisella naurulla. Nolotti törkeän paljon, mutta ehdinpähän syömään, kuten yksi kavereistani lohdutti. Ruokailun jälkeen päätin soittaa kotopuoleen. Kyseisen puhelunkin muistan varmasti hautaan saakka. "Moi, mikäs teillä on siellä tilanne, joko ootte saanu sen talliin?" "Mä tässä just mietinkin, miten sulle pitäis ilmottaa. Mirtti... se lähti just äsken." "Ai. Okei." Puhelu päättyi siihen, ja hajosin aika lailla keskelle käytävää. Seuraava muistikuva on koulun vessasta, jossa itkien hoin itselleni, että kuinka mä voin lähteä kouluun ja antaa ystäväni sillä välin kuolla. Jostain kummasta Järkevä Minäni sai kuitenkin mielettömän boostin lopettaa itku ja lähteä seuraamaan luokkamme tutoreita, kun he esittelivät koulua meille. Esittelykierros meni minulta täysin ohi.

 Matkalla kotiin ajattelin, että koko päivä ei ollut totta. Ei aamun kurainen helvetti, ei sumuinen koulupäivä, ei puhelu äidin kanssa, ei mikään. Kotipihalla totuus iski vastaan. Mikään ei koskaan ole sattunut niin paljon kuin se, että tajusin mitä oli tapahtunut. Hevoseni oli pudonnut ojaan (ilmeisesti yrittäessään palata takaisin laitumelle rikottuaan ensin sen aidan..), kamppaillut ja meidän pelastustoimistamme huolimatta mennyt sokkiin ja kuollut.

Mirtti ei ollut minulle vain hevonen. Ei kotieläin tai lemmikki. Se oli todella keskeinen osa elämääni. Se oli ystäväni. Harrastin tuolloin ratsastusta aktiivisesti ja kilpailin sen kanssa, ja se oli keskeinen osa harrastustani. Se oli vasta 9-vuotias, terve ja hyväkuntoinen hevonen, joten meillä olisi voinut olla monia yhteisiä vuosia edessä. Sitten tuo typerä onnettomuus pilasi kaiken hetkessä. Koin, että hevoseni vietiin minulta niin äkisti ja raa'alla tavalla, että se tuntui kun minulta olisi viety raaja. Aviomieheni tai mummoni olisi kuollut.

Olen tehnyt tähän tapahtumaan liittyen monen monta virhettä. Pahin niistä on se, etten päästänyt itseäni suremaan ja käsittelemään asiaa. Päästyäni kotiin itkin hullun lailla enkä kyennyt mihinkään, seuraavana yönä en pystynyt nukkumaan, mutta aamulla lähdin taas kouluun. Normaalisti. Omana itsenäni. Ihmiset heittivät läppää tyylikkäästä myöhästymisestäni, ja ohitin kaiken kuittailun olankohautuksella. "Oli vähä tilanne päällä aamulla." En pystynyt sanomaan kenellekään, mitä oli tapahtunut. En pystynyt näyttämään kenellekään miltä minusta tuntui. Vetäydyin sellaiseen kuplaan, jossa ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Elämän oli jatkuttava, vaikka väkisin. Koulu, harrastukset, kotityöt, kaikki. Vasta kuukausia myöhemmin, kun elämässäni tapahtui muita muutoksia ja kriisejä, pääsin käsittelemään tätä.

Nyt, kun tapahtuneesta on kaksi pitkää vuotta, halusin kirjoittaa tämän tekstin. Halusin tehdä sen auttaakseni itseäni ja kertoakseni monille ihmetteleville läheisilleni tapahtumasta. Halusin tehdä sen Mirtin muistoksi. Halusin julkaista tämän ehkä myös muistutuksena siitä, kuinka rajallista elämä on, ja että jokaisen pitäisi yrittää nauttia omista rakkaistaan ja hyvistä asioista elämässään niin kauan kuin niitä on. Tuohon päivään liittyy paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, kipua, ikävää ja syytöksiä. Tämän tekstin tarkoituksena on myös muistuttaa (itselleni ja muillekin), ettei kaikille kysymyksille ole vastauksia, kivun ja ikävän kanssa pystyy elämään ja syyttely ei tuo mitään takaisin, eikä muuta mennyttä tai tulevaa. Jos joku luokkalaisistani lukee tämän, niin ei hätää, en ole naurustanne vihainen. En enää edes surullinen. Ette te voineet tietää, mitä oli tapahtunut, ja myönnettävä se on - ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on aika helkkarin noloa.

Edelleen minun on hevostani ikävä. Asia on kipeä ja sen käsittely on kesken. Edelleen tulee vastaan asioita, jotka ovat muuttuneet vain sen takia, että näin tapahtui. Olen kuitenkin saanut elämääni uudenlaista järjestystä, joitakin asioita sen tilalle mitä minulla ennen oli jne. Elämäni ei pyöri samalla tavalla hevosten/ratsastuksen ympärillä, mutta olen saanut nauttia taas niistäkin ilman omaa hevostani. Kaikista tyytyväisin olen siihen, että nykyisin pystyn olemaan enemmän kiitollinen siitä ajasta, jonka sain hevoseni kanssa viettää, kuin vihainen siitä, mitä emme saaneet. Vaikka ikävä on edelleen kova ja suru painaa jossakin hartioiden päällä, pystyn jatkamaan eteenpäin - en enää väkisin, vaan sopeutumalla, Nautin elämästä, nautin muistoistani ja pystyn myös näkemään, että tämäkin muutos ja helvetti elämässäni on ollut omalla tavallaan opettavaista ja hyväksi.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon Mirtistä, sen luonteesta, tavoista, yhteisistä metsäretkistämme, kilpailumatkoista, kaikesta siitä, miksi se oli ja on edelleen minulle tavattoman tärkeä. Voisin puhua tuntikausia vain siitä, miltä sen turpa tuntui poskea vasten, millaista sen harjaa oli letittää tai millaista sen selässä oli istua. Ne ovat kaikki asioita, joita en voi unohtaa. Sille tekstille on ehkä oma aikansa ja paikkansa. Nyt haluan vain todeta, että se oli hieno hevonen ja parhaita asioita, mitä minulla on elämässäni ollut. Tänään jaan tämän tarinan, sytytän ehkä illalla kynttilän ja kuiskaan yötaivaalle terveiseni.

                                                           Hän lähti, mutt' on vielä 

                                                           lähellämme tuhansin sitein

                                                           meihin liittyen ja kotihin

                                                           ja liki sydäntemme jäi 

                                                          kaiku askelten rakkaiden

                                                          
                                                                 Eino Leino

Yöllistä pohdintaa teatterista

Kuinka monet ihmiset ovatkaan ihmetelleet vetovoimaa, joka teatteriharrastuksella on minuun ollut. Kun pääsin siihen mukaan, minulle ei riittänytkään yksi projekti, vaan ajauduin heti ensimmäisenä varsinaisena harrastuskautenani mukaan kahteen kesäteatteriin. Teatterin tekeminen on aina kiinnostanut minua ja molemmissa harrastusporukoissa olen kuluvalla kaudella tuntenut kuin kuuluisin perheeseen. Olen nauttinut olostani. Tämän tähden en ole osannut miettiä juuri mitään järkevää vastausta ihmettelyyn siitä, miksi ja miten kulutan lähestulkoon kaiken liikenevän aikani teatter(e)illa. "Mä tykkään siitä" on ehkä kattavin vastaukseni, ja se on myös ihan taivaan tosi. Minä nautin teatterista. Olen kuitenkin miettinyt, mitä kaikkea tuo tykkääminen pitää sisällään ja mitä niin mainiota teatteri-ilmaisussa on, että se vie täysin mukanaan.

Ihmisaivot ovat evoluution ottamasta suunnasta huolimatta sellaisissa laumaeläinasetuksissa, että meistä jokaisella on jonkinlainen (isompi tai pienempi) tarve kuulua porukkaan, tulla nähdyksi ja kokea itsensä tärkeäksi. Teatterissa tämä kaikki onnistuu. Teatteri on tiimipeliä, joka vaatii porukan yhteenhitsautumista, ja onnistuneen esityksen takeeksi jokaisella pienelläkin palalla on tärkeä rooli. Jopa sillä kivellä, jolle ei riittänyt yhtään vuorosanaa, on mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi. Teatterissa jokainen nähdään. Harjoituksissa jokainen nähdään paikkaa hakiessa, esityksissä jokainen nähdään sitten siellä paikallaan jne. Ei ole välttämättä kysymys siitä, että juuri minut nähdään ja huomataan, vaan me - meidän juttu nähdään ja huomataan. Kollektivoitu ilo on kokemukseni mukaan teatterin suurimpia voimavaroja. Minullakin on tarve tulla nähdyksi, kuulua porukkaan ja tuntea itseni tärkeäksi. Teatteri on minulle yksi asia, joka nämä tarpeet täyttää. 

Teatteri on myös mielettömän voimakas peili. Jokainen teatterilainen ja valmistettava teos ovat peilipintaa, jonka kautta itseään ja maailmaa voi tutkailla ja ilmaista. Tämä opettaa ja kasvattaa minua ihmisenä. Uteliaalle minälleni teatteri on loputon leikkikenttä, jota tarkastelemalla voi saada eväitä pitkällekin matkalle. 

Teatteriharrastus on myös hirmuisen paljastavaa. Paljastavan siitä tekee porukan yhtenäisyys ja yhdessä vietetyn ajan määrä. Tällaisessa puristuksessa tulee monien ihmisten kanssa väkisinkin läheisiksi, ja joskus enemmän tai vähemmän harkittuaan tulee paljastaneeksi itsestään paljonkin. Tämä tekee teatterista erityisen ihmissuhdekoulun, jossa on kuitenkin turvallista kokeilla omia ja muidenkin rajoja.

Yhdeksi suureksi iloksi teatteriharrastuksessa on tullut oivallus siitä, että minä riitän. Vaikka esityksessä on kyse jonkin asian suorittamisesta, juuri teatterissa voin luopua kaikesta suorittamisesta. Teatterille tullessani astun eräänlaiseen kuplaan, jossa riittää, että täytän oman paikkani. Asioiden sujuvuuden lisäämiseksi paikka on määrätty etukäteen, ja riittävän harjoitusmäärän jälkeen tunnen sen riittävän hyvin. Sen jälkeen riittää, että olen siinä läsnä. Vaikka teatteriharrastuksessa on omat haasteensa, on se myös turvallisen helppoa - yksinkertaisimmillaan vain ohjeiden mukaan toimimista.  

Yhteenvetona parhaat palat:

Teatterissa ei ole suorittavaa minää. On läsnä oleva, oppiva, itseään ilmaiseva, nauttiva minä. 

Minä, joka riitän.

Siitä mä tykkään.

Päänsisäinen helvetti

Kun makaat tunteja silmät kiinni. Välillä tuijottaen kattoon, huokaillen. Kun haluaisit tuudittautua unen syliin, mutta levon sijaan tunnetkin piston. Kipua. Mennyt, tuleva ja nykyhetki ovat kaikki kimpussasi. Järkesi tietää mitä on meneillään, mutta tunteet eivät ymmärrä tapahtumien kulkua. Et pyydä muuta kuin lepoa, hetken taukoa maailman hälinästä, mutta sitä sinulle ei anneta.

Aiemmin niin turvallisen oloisista kaappikellon lyönneistä on tullut kirous, jota et kestä kuulla.

Toisinaan et tunne mitään. Et kerrassaan mitään. Makaat vain, odottaen. Tulisipa kipu, naurukohtaus, tekstiviesti, kyynel, mummon kissa, ihan mitä tahansa. Uni. Mitään ei tapahdu. Tulisipa joku tähän tilanteeseen kanssasi, tapahtuisipa jotakin. Mutta niin ei tapahdu.

Joskus olet unessa jo ennen kuin poskesi edes kohtaa tyynyä. Syvässä, levollisessa unessa. Heräätkin virkistyneenä. Joskus taas unennäkösi on katkennut moneen kertaan jo tunteja ennen herätystä, mutta se ei haittaa. Olet oppinut arvostamaan sirpaleita, jotka saat.

Lopulta opit, etteivät unettomat yöt ole pahinta mitä voisi kuvitella. Ne eivät ole maanpäällinen helvetti, vaikka niin uskoitkin pitkään. Se valtasi elämäsi vasta, kun aloitkin nukkua. Nähdä raskasta, loppumatonta unta. Unta, joka sai sinut levottomaksi. Unta, joka valtasi sinut ja murskasi sinut pieniksi paloiksi vain osoittaakseen voimansa - huvin vuoksi. Unta, jossa jäit täysin yksin ja ainoat paikallaolijat olivat kanssasi vain kääntääkseen sinulle selkänsä. Unta, joka sai sinut pelkäämään.

Päivällä yrität elää normaalisti, välittämättä uupumuksesta, joka painaa sinut kasaan. Nauttien asioista, yrittäen säilyttää tietyt mittasuhteet asioissa, vaikka mielesi tekee vain kiukutella kaikesta. Aina et onnistu. Unohdat tapahtumia, suutut viattomille. Etkä voi selittää heille mitään, pyydät vain anteeksi ja jatkat matkaasi. Illalla toistat kaikki hyväksi havaitsemasi rutiinit. Ajattelet positiivisia asioita, syöt kunnon iltapalan ja rentoudut. Mutta kun lopulta käyt maata, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa. Aamu näyttää, mikä on ollut kohtalosi tänä yönä.

Uni on ihmeellinen asia. Se voi olla ihanaa, kamalaa tai jotakin siltä väliltä. Voi olla, ettei sitä aina ole ollenkaan. Kuitenkin vietämme elämästämme suuren osan unessa, ja se on meille elintärkeää. Vaalikaa untanne, ja kuunnelkaa mitä se kertoo teille

Te, jotka ette ole koskaan kokeneet (pitkittynyttä) unettomuutta, ymmärtäkää onnellisuutenne. Koettakaa keksiä väsymystään valittavalle muutakin sanottavaa kuin "valvoitko taas myöhään?" Valvominen ei aina ole tahdonalaista, eikä pitkäkään uni lepoa.

Te, jotka kärsitte uniongelmista, hakekaa ja hyväksykää apua ongelmaanne. Älkää hoitako vain oiretta, vaan muistakaa pureutua ongelman aiheuttajaan. Älkääkä pelätkö öitä, ne eivät ole ikuisia.

Aamun tuloon voi aina luottaa. 

2,5 viikkoa omillaan asumista

Vähänkö on hauskaa muuttaa omilleen! Erityisesti siis ihmisten asenne siihen on tosi hauskaa! Ymmärrän kyllä - ja oon käytännössä huomannutkin - että ei se itekseen asuminen oo mitään pelkkää juhlaa, ja siihen sisältyy myös paljon vastuita. Mutta mikä ihme siinä on, että kun lähestulkoon kenelle tahansa kerrot, että olet muuttamassa/olet muuttanut omilles, niin reaktiot on aika pitkälti: "se on kyllä sitten yhtä rahanmenoa ja laskujenmaksua toi aikuisen elämä", "harkitse nyt vielä, tiedäthän mihin oot ryhtymässä", "niin kauan on varmaan hauskaa, kun kaapissa riittää ruokaa, mutta entäs kun sitä ei joku muu sinne enää kannakaan", "sulla tulee olemaan tosi yksinäistä", "kai sä tiiät, että sä oot sitten ite vastuussa siitä asunnosta", "ei sitä makaroonia ikuisesti jaksa", "et sä mitään bileitä voi sit viikot läpeensä pitää ja koulussaki pitää käydä", jne., negatiivissävytteinen lista on about loputon.

Ehkä paras kaikista tulee sen jälkeen, kun oon selittäny ennen muuttoo mitkä kaikki asiat oon hoitanu sitä ennen järjestykseen tai muuton jälkeen mitä pitäis vielä tehdä, niin sit tulee tää "ai sä oot ihan oikeesti niiku miettiny näitä juttuja!" 

On olemassa paljon nuoria, jotka muuttaa omilleen - lähtee kotoo ovet paukkuen - eivätkä osaa/muista/jaksa hoitaa asioitaan. On hyvä, että ne herättää semmosta huolta, että ihmiset haluaa varmistua siitä että pärjään. Mutta miksi ensimmäisenä, kun keskustellaan jonkun nuoren henkilön kanssa omilleen muuttamisesta, annetaan siitä asumisesta, elämisestä ja aikuistumisesta mahdollisimman negatiivinen kuva sekä semmonen olo, että et just sinä siitä ainakaan selviä. Eikö vois tuoda esiin niitä hyviä puolia, kysyä tyyliin "ootko huomannu hoitaa tän asian" tai tarjota apua Itsenäistyminen, omilleen muutto, koko systeemi on ainakin mulle ollu tosi jännittävää, ehkä jopa pelottavaa ihan ilman noitakin kommentteja. 

Musta on myös jollain tavalla loukkaavaa, että automaattisesti oletetaan, että mä en pärjää. Ja just tämä, että näin oletetaan, mutta harvat tarjoo silti apua. Kun aloin puhua muutosta, huomasin aika pian ketkä mun tutuista oli niitä, joilta kannatti kysyä neuvoa tai joille ylipäätään kannatti kertoa asioiden etenemisestä. Muut olikin aika pitkälti näitä negatiivisuuden lähettiläitä, jotka sai mut lähinnä tuntemaan itteni tyhmäks. Luulisin, että erityisesti aikuisilla ihmisillä olis rahkeita vaikka tarjota sitä apua sen sijaan, että vaan toteaa että tulevaisuus näyttää haasteelliselta. Pelkääkö ihmiset todella, että maailma kaatuu siihen, jos joku yrittää jotain? Well, sorry, mä aion ainaki kaataa teidän maailman vielä monta kertaa. 

Ja arvatkaapa missä menen nykyään? Mulla on koti, vino pino laskuja, huolia harteilla, hyvä asenne takataskussa, hymy huulilla, ruokaa kaapissa ja bensaa auton tankissa. Näiden lisäks paljon muutakin, esimerkiks hyviä ystäviä, jotka on auttanu mua pääseen tän itsenäisen elämäni alkuun. Ja ne kaikki kuuluu tähän elämään.

Tän kirjotuksen myötä haluan lähettää terveisiä kaikille, jotka suhtaudutte skeptisesti mun - tai ihan kenen tahansa - itsenäistymiseen. Terveiset kaikessa kauneudessaan on oikeestaan siinä, että pärjään ihan hyvin. Makarooni ei kyllästytä vielä yhtään - tosiaan - mähän osaan kokata, ja oon tehny kaikenlaista, monipuolista safkaa tässä parin viikon aikana (menemättä vararikkon!!). Kenenkään ei tarvii ottaa asenteestaan mitään syyllisyyttä, mutta toivon, että jokanen vois miettiä saisko sitä korjattua millään tavalla. Se, että on nuori, ei tarkota joka tilanteessa sitä, ettei osais mitään tai selviytyis haasteista. Se tarkottaa lähinnä sitä, että opettelee asioita enemmän kun vanhempana.

Ja vielä viimenen toive: kun kuulen kylällä että henkilöt x, y ja z sekä monet muut miettii kuinka pärjään ja eihän mun elämä nyt vaan ajaudu huonoille raiteille - älkää siellä kylällä juorutko. Lähettäkää vaikka viesti, tulkaa kahville ja kysykää mitä kuuluu, niin saatte kaikista todenmukasimman vastauksen :) 

"Vapaus" ja muita katkelmia

Nyt kämpässäni istuu kolme hippiä
ja keittiössä tuoksuu etninen ruoka

Etkä sinä tiedä siitä mitään


Tilanteen alakuloisuudesta huolimatta
olen onnellinen


Pian minä kuitenkin soitin.
Kahdesti.

Tähän päivään mennessä et ole vastannut
edes viestillä


Näin minä pikkuhiljaa lakkasin olemasta olemassa
Sinulle



---------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Luulin
että asioilla olisi väliä

Me puhuisimme.




Sanat vain l  o p
                            p
                                         
                                          u
                                                       i       v
                                                             
                                                                    a
                                                                        t



--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minun virhevalintani,
rakkaani,

josta en ikinä luopuisi.
Vaikka kadun aina

Sain mitä halusin
                                                           ja pelkään



Vapaus,
niin suloinen ja katkera


---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sit ku mä tajusin...

että mulla olis paljon mukavampaa noin yleisesti, jos mulla olis ensin ihan itseni kanssa mukavaa,
Enkä todellakaan tarkota sitä, että viihtyisin yksin tai tälleen. Mä haluan viihtyä sen tyypin kanssa joka mä oon ja tykätä siitä kuoresta jonka sisällä mä asun tän elämäni. Tai vieläkin tarkemmin ajatellen, mä haluan hyväksyä tän kehonkin osana itseäni, enkä ajatella, et se nyt vaan on joku kuori mis mun pitää hengaa.

Mä oon aina uskaltanu tehdä asioita, enkä oo pelänny olla ihmisten edessä. "Sä oot rohkee, susta vois olla tekeen tää juttu", "tollasta itsetuntoo ei oo kaikilla, pidä siitä kiinni", näin mulle on sanottu. Ja mä oon aatellu, että joo, mä oon iha fine itteni kans. Et kai mä oon ihan jees, ainaki jos pudotan sen muutaman kilon et mahun taas ton ja ton kokosii farkkuihin. Et joo, kai mä oon ihan jees.

Voisin sanoo, että kun järjellä ajattelen, niin eihän mussa suuremmin mitään vikaa ole. Ne on tunteita ja pelkoja, mitkä osottelee mulle vikoja itsestäni. Mut se ei riitä mulle. Mä haluan tietää ja tuntea, et mä oon ihan kokonaan hyvä.

Jos otetaan esimerkiks mun paino ja ulkonäkö, niin oon aina ajatellu et mähän oon aina ollu vähän pyöree, enkä kyl oikein nätti. Et joo jos nykysiä koulukuvia kattoo, niin pärstä kyl paranee vuosi vuodelta, mut vyötärö levenee, kokonaisuus paranee +- 0. Sit kun mä oikeesti katon niitä kuvia vaik ihan muutamalta viime vuodelta, nii oonki sillee "hetkinen, enhän mä ole lihava tässä kuvassa. Enkä kyllä rumakaan." Esimerkiks yläasteen koulukuvissa en näytä yhdessäkään mielestäni pyöreeltä, ja täytyy sanoo, että vaikka oonki ollu tosi erilaisen näkönen ku nyt, niin kuitenki tosi nätti.

Puhuin tässä joku aika sitten yhden kaverin kanssa, joka kuvas mun mielestä asiaa todella hyvin. Hän sano kutakuinkin näin: "Mä en tajuu, ku oon mielestäni aina ollu läski, mut sit ku mä katon jotai vanhoja kuvia, nii enhän mä niissä läski oo. Et se mua vaan  ihmetyttää, et mitä se kertoo ihmisen itsetunnosta, jos on mielestänsä ollu aika paksu vaikkei ookkaan. Ja missä kohtaa musta sit on tullu näin lihava?"

"Mitä se kertoo ihmisen itsetunnosta?"

Sitä mä oon nyt itelleni hokenu noita kuvia katsoessani. Mä oon tullu siihen tulokseen, että haluan itselleni selvittää, mikä on sen ajatuksen takana, et mun ulkonäkö ei kelpaa mulle itselleni. Mä haluan, että mä voisin sanoo olevani hyvä. Sillain ihan rehellisesti ja oikeesti et joo mä oon muuten iha vitun hyvä muija ja kroppaki näyttää hyvältä. Tommonen "kai mä oon iha jees" on perseestä. "Iha jees" ei tarkota yhtään mitään, ja ku mä sanon olevani ihan jees, nii se on sama ku et toi kohta musta on oikeesti jees, mut tosta toisesta en tykkää yhtään. Mä haluan, että mä voin katsoo tänhetkistä peilikuvaani samalla lailla ku niitä vanhoja kuvia. Mä haluun sanoo sille peilikuvallekin, et jestas, eihän toi tyyppi oo lihava.

Ulkoapäin tuleville kommenteille mä en tietysti voi mitään. Niin surullista kun se onkin, niin läpi mun elämäni mä saan varmasti lukea lehdistä "laihduta ja tule onnelliseksi"- ja "löydä uusi minäsi"-tyyppisiä otsikoita, ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka pitää mua lihavana, rumana tai jonain muuna. Mut koska näille asioille mä en voi mitään, mun täytyy  korjata ne väärät ajatukset, jotka mun omassa päässäni on. Jos mä olisin tyytyväinen nykyisen minäni kanssa, mulle ei aiheuttas minkäänlaista kiukkua ne otsikot, jotka mainostaa uutta. Mä haluan asettua niiden otsikoiden ja juttujen yläpuolelle näkemään, et ei oo kun yks mä, joka ei muutu miksikään. Mä voin aina löytää itestäni uusia juttuja ja puolia, voin sikäli muuttua, mut mä oon silti aina mä. Uutta minää ei tuu, eikä sitä ees tarvita.

Tällä tavalla mä haluan rakentaa itelleni vahvan itsetunnon ja parantaa omaa elämänlaatuani. Se on sellanen projekti, joka jokasen kannattaa ottaa työstön alle, vaikka onkin totta, että se ei välttämättä valmistu koskaan. Mut mä todella uskon, että mitä mukavampaa mulla on itseni kanssa, niin sen mukavampaa mulla on ihan yleisestikin.

Ja entäs tää "missä kohtaa musta on tullu näin lihava?" Well, kyl se painon ja vartalon mallin vaihtelu kuuluu kaikkien elämään jossain määrin, se on sit eri asia kenen kohdalla se on oikeesti ongelma. Mä oon aina ollu sitä mieltä, että vaikka käyrät ja lukemat näyttäis mitä, niin kunhan painosta ei oo terveydellistä haittaa ja voi olla sinut itsensä kanssa, niin mitään ongelmaa ei ole. Täytyy myöntää, että mä en oo osannu soveltaa tätä ajatusta itseni kohdalla, mutta siihen tähtään jatkossa.

Kriittisin arvostelija sua itsees kohtaan oot sä itse. Maailmassa on yli seitsemän miljardia ihmistä, joita jokasta kohti voidaan varmasti löytää joku, jonka mielestä hän on hyvä ja rakastettava just sellasena kun on. Silti taitaa olla mahdotonta löytää yli seitsemää miljardia ihmistä, jotka vois sanoa itse olevansa hyviä ja rakastettavia. Mä aion tulla kuitenkin osaksi sitä joukkoa, joka niin voi sanoa. Viime kädessä kysymys kuuluu: ootko sä messis?