Tietokoneeni on herjannut monta päivää jonkin päivityksen asentamisesta. "Ei nyt oo hyvä hetki" sitä tulee enemmän ja vähemmän tietoisesti ajatelleeksi kun painaa kerta toisensa jälkeen "muistuta minua myöhemmin" - tai jotain vastaavaa mitäsiinänytlukeekin-painiketta.
Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta mietin kuitenkin, onko tämäkin niitä asioita, joita tulee aina lykänneeksi niin kauan, että on myöhäistä. Ehkäpä kone ei enää joku kerta muistutakaan mistään, vaan jumiutuu ja prakaa, ihan vaan sen takia, etten mä viitsinyt antaa sille pientä hetkeä hoitaa itseään kuosiin.
Tälläkään kertaa koneen avatessani en todellakaan nähnyt aiheelliseksi asentaa päivitystä, mutta tutun ruudun vilkkuessa screenillä pulpahti muutama kirjoittamisen arvoinen ajatus päähäni. Yleisesti ottaenhan ihmissuhteissa me odotetaan aina jotain "oikeaa" tai "hyvää" hetkeä tehdä jotakin. On kyseessä sitten jonkin konkreettisen asian tekeminen tai sanominen, niin usein tulee miettineeksi, että onko hetki jollain mystisellä tavalla sopiva toimintaan. Ehkä pari havainnollistavaa esimerkkiä tähän kohtaan:
Ainakin hyvien ystävien kanssa tulee joskus sellainen hetki, että haluaisi esim. halata, joko siksi, että tarvitsee itse läheisyyttä ja tukea, tai haluaa antaa sellaista toiselle. Varsinkin silloin, jos tuntuu siltä, että tarvitsee halausta enemmän itse, huomaa helposti miettivänsä tilanteen sopivuutta. "Voinko mä nyt vaan mennä sen luokse", "tarviiks mun sanoa jotain", "onko tää nyt ihan oikein tässä kohtaa" jne. Helposti jää sitten halaamatta, kun jää tällaisia pohtimaan. Kun tarpeeksi pitkälle miettii, niin yksinkertaista on tulla siihen tulokseen, ettei toisiin saa koskea.
Toinen vastaavanlainen juttu, joka on mielestäni yhtä "vaikea", on asioiden sanominen ääneen. Vaikka asiassa itsessään ei olisi mitään vaikeaa, huomaan usein miettiväni sopiiko ajatukseni laukaistavaksi tässä vai tuossa kohtaa - kenties ei ollenkaan? Ymmärrän, että esim. henkilökohtaisista vaikeuksistaan on hankala puhua, ja nee vaativat tietynlaisen tilanteen ja tunnelman, mutta ovatko myös pienet "kiitos", "anteeksi" ja "rakastan sinua" myös yhtä sidonnaisia tilanteeseensa? Itselläni on eräs ystävä, joka on todella tärkeä ja iso osa elämääni. Huomaan, että voin nykyisin puhua ylättävänkin vaikeista asioista esim. ruokapöydässä, tai muussa ei-niin-otollisessa tilanteessa henkeviä keskusteluja ajatellen. Silti en ole saanut sanottua tälle henkilölle oikeastaan koskaan, että hän on tärkeä, ja arvostan hänen apuaan. Kerran kiitin häntä tuesta - tekstiviestillä, kun en muka löytänyt sopivaa hetkeä sen sanomiseen.
Helpostihan ajattelee, että koska olemme läheisiä, niin hän tietää automaattisesti olevansa tärkeä, mutta näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tänään puhuimme puhelimessa pitkään, ja vuodatin taas huoliani, joista osan ystäväni jopa ratkaisi, ja osin muuten vain piristi minua puhelun jälkeen. Sovimme myös tapaavamme huomenna, ja keskustelun jälkeen ajattelin, että jos tulee sopiva hetki kun näemme, niin nyt haluan kyllä viimeistään sanoa suoraan, että arvostan todella sitä, että hän on ystäväni. Tiesin, että ei mitään oikeanlaista hetkeä ole, ja mietin, miksen voisi sanoa sitä vaikka heti. Ja niinpä vajaan tunnin kuluttua megapuhelumme päättymisestä soitin. "Semmosta piti vaan vielä sanoa, että kiitos kun oot mun elämässä" sanoin sen kummempia sanojani miettimättä. Keskustelu sen jälkeen oli lyhyt, mutta antoisa. Huomasin, ettei ystävälläni ollut oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä hän minulle merkitsee. Itselleni taas tuli puhelun jälkeen olo, että nyt olemme oikeasti rehellisiä toisillemme, kun kumpikin pystyy sanomaan, mitä toisesta ajattelee.
Väitän, että ihmisten elämä olisi mutkattomampaa ilman näitä helvetin ylivirittyneitä estoja. On toki hyvä, ettei paukauta ihan mitä tahansa, kenelle tahansa ja missä vaan, mutta ainakin läheisilleen pitäisi pystyä olemaan aito. Voiko väittää voivansa olla jonkun seurassa oma itsensä, jos ei kuitenkaan uskalla tuoda omia tarpeitaan esille, tai sanoa mitä ajattelee? Ainahan paasataan näistä "mitä kuolemansairaat katuvat" ja "jos saisin elää elämäni uudelleen"-jutuista. Käsitykseni mukaan ihmiset katuvat lähinnä sitä, mitä eivät ole uskaltaneet tehdä elämänsä aikana. Loppujen lopuksi tällaiset sanomiset ovat pieniä, mutta ne merkitsevät silti paljon. Itseäni olisi ainakin kaduttanut, jos en olisi tänään soittanutkaan ystävälleni, enkä enää myöhemmin olisi saanut tilaisuutta kertoa asiaani hänelle.
Eikä kyse ole vain siitä, mitä itse uskaltautuu tekemään, vaan täytyy myös uskaltaa ottaa toisten tekemiset vastaan. On suuri luottamuksen osoitus, jos uskaltautuu kertomaan ajatuksistaan muille, tai päästämään ihmisiä lähelleen. Toisille tällainen toiminta on helpompaa kuin toisille, mutta mielestäni ajatus pätee silti kaikkiin. Joskus olisi siis myös hyväksi kuunnella, mitä toinen sattuu siinä hetkessä haluamaan, riippumatta siitä, kokiko itse hetken hyväksi tai ei.
Uskoipa ihminen mihin hyvänsä, tai oli uskomatta, fakta on se, että aikaa ei voi hallita. Sen takia mielestäni ei pitäisi liiaksi miettiä, milloin on hyvä hetki tehdä jotakin. Jos on mahdollisuus tehdä, ja tuntuu siltä, niin menoksi vaan. Virheitä on paljon helpompi korjata kun tekemättömiä juttuja.
Välitä, ota vastaan ja muista päivittää tietokone.
