12.8. on mulle merkityksellinen päivä. Kahden vuoden takaa muistan tuon päivän aurinkoisesta ja lämpimästä aamusta, jännityksestä vatsanpohjassa sekä sellasesta surusta ja kivusta, jollasta en muullon ole kokenut. Se oli päivä, jolloin mun elämässäni piti alkaa täysin uusi vaihe, mutta loppujen lopuksi silloin muuttui paljon enemmän kuin piti.
Se oli päivä, jolloin aloitin lukion. Olin odottanut kyseistä päivää innolla, ja edellisenä iltana vatsanpohjassa tuntui pientä jännitysnipistelyä. Maagisen ensimmäisen lukiopäivän aamu aukeni aurinkoisena ja lämpimänä, olin hyvillä mielin liikenteessä heti aamusta, enkä osannut odottaa mitään ikävyyksiä kyseiseltä päivältä. Mutta kuten tosielämässä usein tapahtuukin, ikävyydet eivät ilmoita tulostaan etukäteen ja niitä sattuu myös tuollaisina kauniina aamuina.
Ennen kouluunlähtöä lähdin äitini kanssa hakemaan hänelle hevosta laitumelta. Reissusta ei kuitenkaan tullut toivotun pikainen, vaan siitä alkoi helvetti, joka on sekoitti paitsi kyseisen päivän ja oikeastaan koko elämäni siitä eteenpäin. Meitä portille vastaantulleesta hevoslaumasta puuttui nimittäin yksi hevonen. Minun hevoseni. Minun kaunis liinaharjainen suomenhevostammani, Niin sanoakseni pelko perseessä lähdin kiertämään aitaa ja tutkimaan, olisiko se jostain rikki, ja olisiko hevoseni voinut karata aitauksesta. Ja kyllä, lopulta aidasta löytyi myös reikä. Hevosta itseään vaan ei näkynyt missään.
Totesimme äitini kanssa, että on todella kummallista, että laitumelta karkaisi vain yksi hevonen, eikä se edes ollut laumansa lähettyvillä, kuten ominaista hevoselle olisi. Lähdimme kiertämään koko aitausta ympäri tutkiaksemme asiaa paremmin. Päästyämme lähelle aitauksen kaukaisinta päätyä kuulimme loiskauksen. Toisenkin. Joku iso läiskytti vettä. Pieni hörähdys kuului pensaiden takaa. Tässä kohtaa viimeinenkin ajatus alkavasta koulupäivästä häipyi mielestäni, ja ajattelin suurinpiirtein "ei helvetti, tää ei voi olla totta". Mutta tottahan se oli. Juostuani viimeiset metrit näin hevoseni yltäpäältä kuraisena ojassa. Isossa sellaisessa. Näin, että se oli yrittänyt jyrkkiä pientareita pitkin ylös repien kaikki kasvit ja maa-ainesta ojan reunoilta. Näin, että rakas hevoseni oli pulassa pudottuaan siihen helvettiin.
Tästä näystä, joka piirtyi verkkokalvoilleni ikuisesti, alkoi mieletön tapahtumasarja, jonka aikana soitin ties kuinka monta puhelua; hätäkeskukseen, eläinlääkärille, tädilleni (myös ell), kaverilleni (en pääse hakemaan ja tulen kouluun kun ehdin)... Tapahtumasarja, jonka aikana estin hevostani tukehtumasta kieleensä, kannattelin sen päätä, avustin äitini ja silloisen isäpuoleni kanssa vpk:n miehiä nostamaan sen ylös ojasta, pesin hevostani ja yritin pitää sitä lämpimänä. Näin, kuinka sen voimat alkoivat hiipua, mutta olin loppuun asti toiveikas.
Kun eläinlääkäri oli tullut paikalle ja saanut lääkekanyylin paikalleen, emme voineet muuta kuin odottaa. Odottaa ja seurata tilannetta. Tässä kohtaa muistin alkavan kouluni, josta olin jo myöhässä. Kysyttyäni, mitä teen, sekä äitini että ell kehottivat minua lähtemään kouluun. Eihän ensimmäistä lukiopäivää sentään ihan usein ole, ja hevoseni tila oli nyt vakaa - enkä minä sitä pystyisi mitenkään edistämään. Näin itsekin järkeväksi lähteä kouluun. Lopulta pestyäni itseni kaikesta kurasta ja muusta paskasta jota ojan pohjalla oli, köröttelin kouluun skootterillani.
Olin ensimmäisenä päivänä reippaat 45 minuuttia myöhässä. Löysin kotiluokkani, ja avattuani oven ehdin havaita ilokseni monia tuttuja luokallani, kun yksi heistä huusi "katos, Malinin ämmäki on löytäny perille". Milla Myöhäinen toivotettiin tervetulleeksi lukioon koko luokan paskaisella naurulla. Nolotti törkeän paljon, mutta ehdinpähän syömään, kuten yksi kavereistani lohdutti. Ruokailun jälkeen päätin soittaa kotopuoleen. Kyseisen puhelunkin muistan varmasti hautaan saakka. "Moi, mikäs teillä on siellä tilanne, joko ootte saanu sen talliin?" "Mä tässä just mietinkin, miten sulle pitäis ilmottaa. Mirtti... se lähti just äsken." "Ai. Okei." Puhelu päättyi siihen, ja hajosin aika lailla keskelle käytävää. Seuraava muistikuva on koulun vessasta, jossa itkien hoin itselleni, että kuinka mä voin lähteä kouluun ja antaa ystäväni sillä välin kuolla. Jostain kummasta Järkevä Minäni sai kuitenkin mielettömän boostin lopettaa itku ja lähteä seuraamaan luokkamme tutoreita, kun he esittelivät koulua meille. Esittelykierros meni minulta täysin ohi.
Matkalla kotiin ajattelin, että koko päivä ei ollut totta. Ei aamun kurainen helvetti, ei sumuinen koulupäivä, ei puhelu äidin kanssa, ei mikään. Kotipihalla totuus iski vastaan. Mikään ei koskaan ole sattunut niin paljon kuin se, että tajusin mitä oli tapahtunut. Hevoseni oli pudonnut ojaan (ilmeisesti yrittäessään palata takaisin laitumelle rikottuaan ensin sen aidan..), kamppaillut ja meidän pelastustoimistamme huolimatta mennyt sokkiin ja kuollut.
Mirtti ei ollut minulle vain hevonen. Ei kotieläin tai lemmikki. Se oli todella keskeinen osa elämääni. Se oli ystäväni. Harrastin tuolloin ratsastusta aktiivisesti ja kilpailin sen kanssa, ja se oli keskeinen osa harrastustani. Se oli vasta 9-vuotias, terve ja hyväkuntoinen hevonen, joten meillä olisi voinut olla monia yhteisiä vuosia edessä. Sitten tuo typerä onnettomuus pilasi kaiken hetkessä. Koin, että hevoseni vietiin minulta niin äkisti ja raa'alla tavalla, että se tuntui kun minulta olisi viety raaja. Aviomieheni tai mummoni olisi kuollut.
Olen tehnyt tähän tapahtumaan liittyen monen monta virhettä. Pahin niistä on se, etten päästänyt itseäni suremaan ja käsittelemään asiaa. Päästyäni kotiin itkin hullun lailla enkä kyennyt mihinkään, seuraavana yönä en pystynyt nukkumaan, mutta aamulla lähdin taas kouluun. Normaalisti. Omana itsenäni. Ihmiset heittivät läppää tyylikkäästä myöhästymisestäni, ja ohitin kaiken kuittailun olankohautuksella. "Oli vähä tilanne päällä aamulla." En pystynyt sanomaan kenellekään, mitä oli tapahtunut. En pystynyt näyttämään kenellekään miltä minusta tuntui. Vetäydyin sellaiseen kuplaan, jossa ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Elämän oli jatkuttava, vaikka väkisin. Koulu, harrastukset, kotityöt, kaikki. Vasta kuukausia myöhemmin, kun elämässäni tapahtui muita muutoksia ja kriisejä, pääsin käsittelemään tätä.
Nyt, kun tapahtuneesta on kaksi pitkää vuotta, halusin kirjoittaa tämän tekstin. Halusin tehdä sen auttaakseni itseäni ja kertoakseni monille ihmetteleville läheisilleni tapahtumasta. Halusin tehdä sen Mirtin muistoksi. Halusin julkaista tämän ehkä myös muistutuksena siitä, kuinka rajallista elämä on, ja että jokaisen pitäisi yrittää nauttia omista rakkaistaan ja hyvistä asioista elämässään niin kauan kuin niitä on. Tuohon päivään liittyy paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, kipua, ikävää ja syytöksiä. Tämän tekstin tarkoituksena on myös muistuttaa (itselleni ja muillekin), ettei kaikille kysymyksille ole vastauksia, kivun ja ikävän kanssa pystyy elämään ja syyttely ei tuo mitään takaisin, eikä muuta mennyttä tai tulevaa. Jos joku luokkalaisistani lukee tämän, niin ei hätää, en ole naurustanne vihainen. En enää edes surullinen. Ette te voineet tietää, mitä oli tapahtunut, ja myönnettävä se on - ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on aika helkkarin noloa.
Edelleen minun on hevostani ikävä. Asia on kipeä ja sen käsittely on kesken. Edelleen tulee vastaan asioita, jotka ovat muuttuneet vain sen takia, että näin tapahtui. Olen kuitenkin saanut elämääni uudenlaista järjestystä, joitakin asioita sen tilalle mitä minulla ennen oli jne. Elämäni ei pyöri samalla tavalla hevosten/ratsastuksen ympärillä, mutta olen saanut nauttia taas niistäkin ilman omaa hevostani. Kaikista tyytyväisin olen siihen, että nykyisin pystyn olemaan enemmän kiitollinen siitä ajasta, jonka sain hevoseni kanssa viettää, kuin vihainen siitä, mitä emme saaneet. Vaikka ikävä on edelleen kova ja suru painaa jossakin hartioiden päällä, pystyn jatkamaan eteenpäin - en enää väkisin, vaan sopeutumalla, Nautin elämästä, nautin muistoistani ja pystyn myös näkemään, että tämäkin muutos ja helvetti elämässäni on ollut omalla tavallaan opettavaista ja hyväksi.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon Mirtistä, sen luonteesta, tavoista, yhteisistä metsäretkistämme, kilpailumatkoista, kaikesta siitä, miksi se oli ja on edelleen minulle tavattoman tärkeä. Voisin puhua tuntikausia vain siitä, miltä sen turpa tuntui poskea vasten, millaista sen harjaa oli letittää tai millaista sen selässä oli istua. Ne ovat kaikki asioita, joita en voi unohtaa. Sille tekstille on ehkä oma aikansa ja paikkansa. Nyt haluan vain todeta, että se oli hieno hevonen ja parhaita asioita, mitä minulla on elämässäni ollut. Tänään jaan tämän tarinan, sytytän ehkä illalla kynttilän ja kuiskaan yötaivaalle terveiseni.
Eino Leino
Se oli päivä, jolloin aloitin lukion. Olin odottanut kyseistä päivää innolla, ja edellisenä iltana vatsanpohjassa tuntui pientä jännitysnipistelyä. Maagisen ensimmäisen lukiopäivän aamu aukeni aurinkoisena ja lämpimänä, olin hyvillä mielin liikenteessä heti aamusta, enkä osannut odottaa mitään ikävyyksiä kyseiseltä päivältä. Mutta kuten tosielämässä usein tapahtuukin, ikävyydet eivät ilmoita tulostaan etukäteen ja niitä sattuu myös tuollaisina kauniina aamuina.
Ennen kouluunlähtöä lähdin äitini kanssa hakemaan hänelle hevosta laitumelta. Reissusta ei kuitenkaan tullut toivotun pikainen, vaan siitä alkoi helvetti, joka on sekoitti paitsi kyseisen päivän ja oikeastaan koko elämäni siitä eteenpäin. Meitä portille vastaantulleesta hevoslaumasta puuttui nimittäin yksi hevonen. Minun hevoseni. Minun kaunis liinaharjainen suomenhevostammani, Niin sanoakseni pelko perseessä lähdin kiertämään aitaa ja tutkimaan, olisiko se jostain rikki, ja olisiko hevoseni voinut karata aitauksesta. Ja kyllä, lopulta aidasta löytyi myös reikä. Hevosta itseään vaan ei näkynyt missään.
Totesimme äitini kanssa, että on todella kummallista, että laitumelta karkaisi vain yksi hevonen, eikä se edes ollut laumansa lähettyvillä, kuten ominaista hevoselle olisi. Lähdimme kiertämään koko aitausta ympäri tutkiaksemme asiaa paremmin. Päästyämme lähelle aitauksen kaukaisinta päätyä kuulimme loiskauksen. Toisenkin. Joku iso läiskytti vettä. Pieni hörähdys kuului pensaiden takaa. Tässä kohtaa viimeinenkin ajatus alkavasta koulupäivästä häipyi mielestäni, ja ajattelin suurinpiirtein "ei helvetti, tää ei voi olla totta". Mutta tottahan se oli. Juostuani viimeiset metrit näin hevoseni yltäpäältä kuraisena ojassa. Isossa sellaisessa. Näin, että se oli yrittänyt jyrkkiä pientareita pitkin ylös repien kaikki kasvit ja maa-ainesta ojan reunoilta. Näin, että rakas hevoseni oli pulassa pudottuaan siihen helvettiin.
Tästä näystä, joka piirtyi verkkokalvoilleni ikuisesti, alkoi mieletön tapahtumasarja, jonka aikana soitin ties kuinka monta puhelua; hätäkeskukseen, eläinlääkärille, tädilleni (myös ell), kaverilleni (en pääse hakemaan ja tulen kouluun kun ehdin)... Tapahtumasarja, jonka aikana estin hevostani tukehtumasta kieleensä, kannattelin sen päätä, avustin äitini ja silloisen isäpuoleni kanssa vpk:n miehiä nostamaan sen ylös ojasta, pesin hevostani ja yritin pitää sitä lämpimänä. Näin, kuinka sen voimat alkoivat hiipua, mutta olin loppuun asti toiveikas.
Kun eläinlääkäri oli tullut paikalle ja saanut lääkekanyylin paikalleen, emme voineet muuta kuin odottaa. Odottaa ja seurata tilannetta. Tässä kohtaa muistin alkavan kouluni, josta olin jo myöhässä. Kysyttyäni, mitä teen, sekä äitini että ell kehottivat minua lähtemään kouluun. Eihän ensimmäistä lukiopäivää sentään ihan usein ole, ja hevoseni tila oli nyt vakaa - enkä minä sitä pystyisi mitenkään edistämään. Näin itsekin järkeväksi lähteä kouluun. Lopulta pestyäni itseni kaikesta kurasta ja muusta paskasta jota ojan pohjalla oli, köröttelin kouluun skootterillani.
Olin ensimmäisenä päivänä reippaat 45 minuuttia myöhässä. Löysin kotiluokkani, ja avattuani oven ehdin havaita ilokseni monia tuttuja luokallani, kun yksi heistä huusi "katos, Malinin ämmäki on löytäny perille". Milla Myöhäinen toivotettiin tervetulleeksi lukioon koko luokan paskaisella naurulla. Nolotti törkeän paljon, mutta ehdinpähän syömään, kuten yksi kavereistani lohdutti. Ruokailun jälkeen päätin soittaa kotopuoleen. Kyseisen puhelunkin muistan varmasti hautaan saakka. "Moi, mikäs teillä on siellä tilanne, joko ootte saanu sen talliin?" "Mä tässä just mietinkin, miten sulle pitäis ilmottaa. Mirtti... se lähti just äsken." "Ai. Okei." Puhelu päättyi siihen, ja hajosin aika lailla keskelle käytävää. Seuraava muistikuva on koulun vessasta, jossa itkien hoin itselleni, että kuinka mä voin lähteä kouluun ja antaa ystäväni sillä välin kuolla. Jostain kummasta Järkevä Minäni sai kuitenkin mielettömän boostin lopettaa itku ja lähteä seuraamaan luokkamme tutoreita, kun he esittelivät koulua meille. Esittelykierros meni minulta täysin ohi.
Matkalla kotiin ajattelin, että koko päivä ei ollut totta. Ei aamun kurainen helvetti, ei sumuinen koulupäivä, ei puhelu äidin kanssa, ei mikään. Kotipihalla totuus iski vastaan. Mikään ei koskaan ole sattunut niin paljon kuin se, että tajusin mitä oli tapahtunut. Hevoseni oli pudonnut ojaan (ilmeisesti yrittäessään palata takaisin laitumelle rikottuaan ensin sen aidan..), kamppaillut ja meidän pelastustoimistamme huolimatta mennyt sokkiin ja kuollut.
Mirtti ei ollut minulle vain hevonen. Ei kotieläin tai lemmikki. Se oli todella keskeinen osa elämääni. Se oli ystäväni. Harrastin tuolloin ratsastusta aktiivisesti ja kilpailin sen kanssa, ja se oli keskeinen osa harrastustani. Se oli vasta 9-vuotias, terve ja hyväkuntoinen hevonen, joten meillä olisi voinut olla monia yhteisiä vuosia edessä. Sitten tuo typerä onnettomuus pilasi kaiken hetkessä. Koin, että hevoseni vietiin minulta niin äkisti ja raa'alla tavalla, että se tuntui kun minulta olisi viety raaja. Aviomieheni tai mummoni olisi kuollut.
Olen tehnyt tähän tapahtumaan liittyen monen monta virhettä. Pahin niistä on se, etten päästänyt itseäni suremaan ja käsittelemään asiaa. Päästyäni kotiin itkin hullun lailla enkä kyennyt mihinkään, seuraavana yönä en pystynyt nukkumaan, mutta aamulla lähdin taas kouluun. Normaalisti. Omana itsenäni. Ihmiset heittivät läppää tyylikkäästä myöhästymisestäni, ja ohitin kaiken kuittailun olankohautuksella. "Oli vähä tilanne päällä aamulla." En pystynyt sanomaan kenellekään, mitä oli tapahtunut. En pystynyt näyttämään kenellekään miltä minusta tuntui. Vetäydyin sellaiseen kuplaan, jossa ei ollut tilaa tunteille tai ajatuksille. Elämän oli jatkuttava, vaikka väkisin. Koulu, harrastukset, kotityöt, kaikki. Vasta kuukausia myöhemmin, kun elämässäni tapahtui muita muutoksia ja kriisejä, pääsin käsittelemään tätä.
Nyt, kun tapahtuneesta on kaksi pitkää vuotta, halusin kirjoittaa tämän tekstin. Halusin tehdä sen auttaakseni itseäni ja kertoakseni monille ihmetteleville läheisilleni tapahtumasta. Halusin tehdä sen Mirtin muistoksi. Halusin julkaista tämän ehkä myös muistutuksena siitä, kuinka rajallista elämä on, ja että jokaisen pitäisi yrittää nauttia omista rakkaistaan ja hyvistä asioista elämässään niin kauan kuin niitä on. Tuohon päivään liittyy paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, kipua, ikävää ja syytöksiä. Tämän tekstin tarkoituksena on myös muistuttaa (itselleni ja muillekin), ettei kaikille kysymyksille ole vastauksia, kivun ja ikävän kanssa pystyy elämään ja syyttely ei tuo mitään takaisin, eikä muuta mennyttä tai tulevaa. Jos joku luokkalaisistani lukee tämän, niin ei hätää, en ole naurustanne vihainen. En enää edes surullinen. Ette te voineet tietää, mitä oli tapahtunut, ja myönnettävä se on - ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on aika helkkarin noloa.
Edelleen minun on hevostani ikävä. Asia on kipeä ja sen käsittely on kesken. Edelleen tulee vastaan asioita, jotka ovat muuttuneet vain sen takia, että näin tapahtui. Olen kuitenkin saanut elämääni uudenlaista järjestystä, joitakin asioita sen tilalle mitä minulla ennen oli jne. Elämäni ei pyöri samalla tavalla hevosten/ratsastuksen ympärillä, mutta olen saanut nauttia taas niistäkin ilman omaa hevostani. Kaikista tyytyväisin olen siihen, että nykyisin pystyn olemaan enemmän kiitollinen siitä ajasta, jonka sain hevoseni kanssa viettää, kuin vihainen siitä, mitä emme saaneet. Vaikka ikävä on edelleen kova ja suru painaa jossakin hartioiden päällä, pystyn jatkamaan eteenpäin - en enää väkisin, vaan sopeutumalla, Nautin elämästä, nautin muistoistani ja pystyn myös näkemään, että tämäkin muutos ja helvetti elämässäni on ollut omalla tavallaan opettavaista ja hyväksi.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon Mirtistä, sen luonteesta, tavoista, yhteisistä metsäretkistämme, kilpailumatkoista, kaikesta siitä, miksi se oli ja on edelleen minulle tavattoman tärkeä. Voisin puhua tuntikausia vain siitä, miltä sen turpa tuntui poskea vasten, millaista sen harjaa oli letittää tai millaista sen selässä oli istua. Ne ovat kaikki asioita, joita en voi unohtaa. Sille tekstille on ehkä oma aikansa ja paikkansa. Nyt haluan vain todeta, että se oli hieno hevonen ja parhaita asioita, mitä minulla on elämässäni ollut. Tänään jaan tämän tarinan, sytytän ehkä illalla kynttilän ja kuiskaan yötaivaalle terveiseni.
Hän lähti, mutt' on vielä
lähellämme tuhansin sitein
meihin liittyen ja kotihin
ja liki sydäntemme jäi
kaiku askelten rakkaiden
Eino Leino
