Perjantai
Aamulla vatsasta nipistää. Iloisen tuntuinen jännitys. Muutaman tunnin päästä ajokoe, hieman typeriä virheitä ja autokin sammuu, mutta pääsen kuitenkin läpi. En voi uskoa tapahtunutta. Menen koululle ja kaverit tulevat aulaan vastaan. Kiljun innoissani "LÄPI MENI, LÄPI MENI ei vittu en voi uskoo" ja joudumme pakenemaan vihaista yo-valvojaa.
Ruokailun jälkeen eräs ystävistäni lähtee kuskaamaan minua mautollaan autoni luo. Matka taittuu hilpeissä tunnelmissa tulevaisuutta suunnitellen. Kaikki on nyt mahdollista, uutta, ihanaa ja avointa. Mikään ei pelota. Paitsi kytkimen käyttö.
Avain on sovitussa paikassa ja istun autoon, haistelen sen tuoksuja, jotka ovat vielä vieraita. Naurattaa. "Tää on mun" ajattelen ja tunnen saavuttaneeni jotakin. Tilanne, ja koko päivä tuntuvat epätodellisilta. Ensimmäinen ajomatka sujuu hyvin, vaikka otteeni ovatkin vielä haparoivia. Aurinko paistaa, kulku on kevyttä ja hymy herkässä.
Päivä hujahtaa nopeasti paikasta toiseen ajellessa. Kyläilyä ja treffejä ystävien ja tuttavien kanssa. Kaverin äiti antaa peruutuksesta arvosanan 9. Naurattaa. Kaikki on niin lämmintä. Kuoroharjoitusten jälkeen kävelen autolleni ja ensi kertaa minun ei tarvitse odottaa kyytiä, ei istua pelkääjän paikalla tai kävellä määränpäähäni. Fiilistelyn vuoksi menemme ystävämme kanssa ajelemaan. Ilta kääntyy pian yöksi ja jossakin vaiheessa teen valinnan, enkä ilmoita missä olen. Eikä kukaan kysykään.
Yö
Puikkelehdin laatikkopinojen ja epämääräisten röykkiöiden keskellä. Tyhjennän pöytäni, irroitan viimeiset valokuvat seinältä. Pakkaan vaatteita ja sullon epämääräisiä kokoelmia laatikoihin. Hiljaisuuden vallitessa kaikki uutuus ja innostus ovat vaihtuneet tyhjyydeksi, johon sekoittuu pienen pieni pala uhmaa. Käyn nukkumaan ja kiroan jo valmiiksi liian lyhyiksi jääviä yöuniani. Katson vieraalta näyttävää huoneenpuolikastani, kuuntelen siskoni unisia äännähdyksiä ja kaikki tuntuu lopulliselta. Tiedän, ettei seuraavan aamun jälkeen paluuta vanhaan ole ja hallitsematon kyynelvirta karkaa poskilleni äänettömästi. Pienen hetken toivon voivani muuttaa asioita.
Lauantai
Herään, nousen ja päätän, että tänään en anna tilaa millekään ylimääräisille tunteille. Asetan itseni tilaan, jossa automaattisesti kannan laatikoita autoihin, omaani, sekä avuksi tulleen kaverini. Pikkusiskoni haluaa auttaa tavaroiden kantamisessa ja meinaan murtua hänen hääräämistään katsellessani. Perheemme aikuiset eivät katso minua päin, saatika sano mitään. Kun istun autoon ja lähden ajamaan ensimmäisen kuorman kanssa uuteen kotiini, tunnen poistuvani todellisuudesta, johon en enää koskaan pääse palaamaan.
Kotitieni ei ole koskaan tuntunut yhtä oudolta kuin muutaman tunnin päästä palatessani. Kotini ei koskaan yhtä vieraalta kuin samana päivänä veljeni synttärikutsuilla istuessani. Oma minäni ei koskaan yhtä tyhjältä kuin laatikoita sinä päivänä purkaessani.
Illalla juhlin ystäväni kanssa. Se tuntuu pakolliselta osuudelta, joka on hoidettava, nyt kun täysi-ikäisiä ollaan. Illassamme on iloa ja tulen varmasti muistelemaan sen legendaarisia sisäpiirin vitsejä vielä vanhainkodissa. Hylkään kuitenkin kaikki perjaatteeni ja suunnitelmani juoden itseni sellaiseen humalaan, että kotiin kävely kuulostaa itsemurha-ajatukselta. Tilaan taksin ja menen omaan, vieraaseen sänkyyni nukkumaan. Tiedottomuus iskee heti.
Aamulla mietin. Ihmettelen tapahtumia pitkältä aikaväliltä, Ihmettelen edellistä päivää. Kysyn itseltäni tuhansia kysymyksiä. Haluaisin tietää, mitä aion tehdä elämälläni. Hoippuroin crocsit jalassa kadun varteen odottamaan kyytiä ja haemme sohvani. Päähän sattuu, mutta sitä ei voi myöntää. Sielun on pirstaleina, mutta siitä ei auta puhua, Olen ollut viisi päivää täysi-ikäinen ja minun täytyisi olla aikuinen. Nyt heti.
Haluaisin myöntää tehneeni virheen, mutta enää ei ole ketään, jolle voisin sen tehdä.
Aamulla vatsasta nipistää. Iloisen tuntuinen jännitys. Muutaman tunnin päästä ajokoe, hieman typeriä virheitä ja autokin sammuu, mutta pääsen kuitenkin läpi. En voi uskoa tapahtunutta. Menen koululle ja kaverit tulevat aulaan vastaan. Kiljun innoissani "LÄPI MENI, LÄPI MENI ei vittu en voi uskoo" ja joudumme pakenemaan vihaista yo-valvojaa.
Ruokailun jälkeen eräs ystävistäni lähtee kuskaamaan minua mautollaan autoni luo. Matka taittuu hilpeissä tunnelmissa tulevaisuutta suunnitellen. Kaikki on nyt mahdollista, uutta, ihanaa ja avointa. Mikään ei pelota. Paitsi kytkimen käyttö.
Avain on sovitussa paikassa ja istun autoon, haistelen sen tuoksuja, jotka ovat vielä vieraita. Naurattaa. "Tää on mun" ajattelen ja tunnen saavuttaneeni jotakin. Tilanne, ja koko päivä tuntuvat epätodellisilta. Ensimmäinen ajomatka sujuu hyvin, vaikka otteeni ovatkin vielä haparoivia. Aurinko paistaa, kulku on kevyttä ja hymy herkässä.
Päivä hujahtaa nopeasti paikasta toiseen ajellessa. Kyläilyä ja treffejä ystävien ja tuttavien kanssa. Kaverin äiti antaa peruutuksesta arvosanan 9. Naurattaa. Kaikki on niin lämmintä. Kuoroharjoitusten jälkeen kävelen autolleni ja ensi kertaa minun ei tarvitse odottaa kyytiä, ei istua pelkääjän paikalla tai kävellä määränpäähäni. Fiilistelyn vuoksi menemme ystävämme kanssa ajelemaan. Ilta kääntyy pian yöksi ja jossakin vaiheessa teen valinnan, enkä ilmoita missä olen. Eikä kukaan kysykään.
Yö
Puikkelehdin laatikkopinojen ja epämääräisten röykkiöiden keskellä. Tyhjennän pöytäni, irroitan viimeiset valokuvat seinältä. Pakkaan vaatteita ja sullon epämääräisiä kokoelmia laatikoihin. Hiljaisuuden vallitessa kaikki uutuus ja innostus ovat vaihtuneet tyhjyydeksi, johon sekoittuu pienen pieni pala uhmaa. Käyn nukkumaan ja kiroan jo valmiiksi liian lyhyiksi jääviä yöuniani. Katson vieraalta näyttävää huoneenpuolikastani, kuuntelen siskoni unisia äännähdyksiä ja kaikki tuntuu lopulliselta. Tiedän, ettei seuraavan aamun jälkeen paluuta vanhaan ole ja hallitsematon kyynelvirta karkaa poskilleni äänettömästi. Pienen hetken toivon voivani muuttaa asioita.
Lauantai
Herään, nousen ja päätän, että tänään en anna tilaa millekään ylimääräisille tunteille. Asetan itseni tilaan, jossa automaattisesti kannan laatikoita autoihin, omaani, sekä avuksi tulleen kaverini. Pikkusiskoni haluaa auttaa tavaroiden kantamisessa ja meinaan murtua hänen hääräämistään katsellessani. Perheemme aikuiset eivät katso minua päin, saatika sano mitään. Kun istun autoon ja lähden ajamaan ensimmäisen kuorman kanssa uuteen kotiini, tunnen poistuvani todellisuudesta, johon en enää koskaan pääse palaamaan.
Kotitieni ei ole koskaan tuntunut yhtä oudolta kuin muutaman tunnin päästä palatessani. Kotini ei koskaan yhtä vieraalta kuin samana päivänä veljeni synttärikutsuilla istuessani. Oma minäni ei koskaan yhtä tyhjältä kuin laatikoita sinä päivänä purkaessani.
Illalla juhlin ystäväni kanssa. Se tuntuu pakolliselta osuudelta, joka on hoidettava, nyt kun täysi-ikäisiä ollaan. Illassamme on iloa ja tulen varmasti muistelemaan sen legendaarisia sisäpiirin vitsejä vielä vanhainkodissa. Hylkään kuitenkin kaikki perjaatteeni ja suunnitelmani juoden itseni sellaiseen humalaan, että kotiin kävely kuulostaa itsemurha-ajatukselta. Tilaan taksin ja menen omaan, vieraaseen sänkyyni nukkumaan. Tiedottomuus iskee heti.
Aamulla mietin. Ihmettelen tapahtumia pitkältä aikaväliltä, Ihmettelen edellistä päivää. Kysyn itseltäni tuhansia kysymyksiä. Haluaisin tietää, mitä aion tehdä elämälläni. Hoippuroin crocsit jalassa kadun varteen odottamaan kyytiä ja haemme sohvani. Päähän sattuu, mutta sitä ei voi myöntää. Sielun on pirstaleina, mutta siitä ei auta puhua, Olen ollut viisi päivää täysi-ikäinen ja minun täytyisi olla aikuinen. Nyt heti.
Haluaisin myöntää tehneeni virheen, mutta enää ei ole ketään, jolle voisin sen tehdä.
