Kaikkihan tietävät ne naistenlehtien - tai minkä tahansa iltapäiväjulkaisuiden - selviytymistarinat. Ne, joissa Mirkku-Petterit ja Liisa-Yrjöt selviytyvät toinen toistaan vaikeammista elämäntilanteista. Kuka jää työttömäksi, kenelle iskee syöpä ja joltakulta kuolee lapsi. Todellisia, raskaita tarinoita, joilla tuodaan yksittäisten henkilöiden elämä hetkeksi kaikkien nähtäville, pyritään lisäämään tietoutta sairauksista, nostatetaan lehtien tilaajalukuja, tsempataan muita kohtalon kolhimia jne.. Tarinoita, joilla kosketetaan.
Julkaisujen motiiveista, haastateltavan Mirkku-Petterin vastoinkäymisistä ja muista muuttujista huolimatta on jutuissa suunnilleen sama kaava. Ensin kerrotaan alkutilanteesta, jolloin kaikki oli aivan hyvin, elettiin normaalia elämää ja sitä rataa. Sitten vastaan tuleekin yllättävä käänne, vastoinkäyminen, joka muuttaa kaiken. Toimittajat käyttävät kaiken ammattitaitonsa kuvaillessaan Liisa-Yrjön kohtaamia kauheuksia, niiden herättämiä tunteita ja muutoksia, joita vastoinkäymiset aiheuttivat. Kuka tahansa empatiakyvyn omaava lukija itkeä tirauttaa muutaman kyyneleen tai vähintäänkin pysähtyy miettimään kuinka Liisa-Yrjö on voinut selvitä tilanteesta. Kuin vastatakseen lukijan kysymyksiin, toimittaja alkaakin johdatella tarinaa kohti valoisampaa loppua: tarina jatkuu kuvauksella siitä, mikä piti Liisa-Yrjön pinnalla vaikeina aikoina, mikä sai hänet jaksamaan. Lopuksi palataan nykyhetkeen kertomaan kuinka Liisa-Yrjö on kaiken kokemansa jälkeen entistä vahvempi ihminen. Elämä on erilaista, mutta se kantaa. Ja edelleen Liisa-Yrjö muistaa vaikeat hetket ja vieläkin joskus tuntuu, että maailma saattaa hetkenä minä hyvänsä romahtaa. Mutta kaikesta huolimatta Liisa-Yrjö on selviytynyt. Hänen elämästään saatiin taas yksi selviytymistarina voimauttamaan vastoinkäymisten väsyttämää kansakuntaamme.
Nämä kaikki ovat hienoja tarinoita, sitä en tahdo kieltää. Mutta oman elämäni täytyttyä jos jonkinlaisilla vastoinkäymisillä olen alkanut lukea kaikensorttisia selviytymistarinoita uusin silmin. Olen alkanut miettiä, miksei kerrota tarinoita siitä, millaista on rimpuilla ja taistella niitä vastoinkäymisiä vastaan pääsemättä mihinkään. Tarinoita siitä, kun omat voimat eivät riittäneet ja Samuli Edelmannkaan ei tullut pelastamaan. Tarinoita, joissa pieniksi palasiksi särkyneet ihmiset voisivat myöntää, että he eivät pärjänneet. Ei tietenkään ole olemassa mitään sen hienompaa, kun että joku todellakin pärjää, jaksaa ja selviytyy niin, että siitä voidaan kirjoittaa inspiroiva tarina. Kuitenkin näillä tarinoilla yritetään luoda kuvaa vahvoista ihmisistä, voittamattomasta lajista jota eivät kaada mitkään vastoinkäymiset.
Suurelle osalle lukijakunnasta antaa varmasti myönteisiä tunteita omaksua kuva juuri näistä vahvoista ihmisistä. Lukiessaan hekin vahvistuvat ja alkavat uskoa yhä enemmän siihen, että mistä tahansa voidaan selvitä. Kuitenkin elämme yhteiskunnassa (ja maailmassa) jossa on yhä enemmän murheen murtamia ja vastoinkäymisten pahoinpitelemiä ihmisiä. Masentuneita, pitkäaikaissairaita, syrjäytyneitä. Niitä jotka eivät koe selviävänsä. Niitä, jotka eivät ole löytäneet voimauttavaa harrastusta tai muuta, mikä auttaisi heitä eteenpäin. Heille nämä tarinat ovat suolaa haavoille. He näkevät itsensä samassa epätoivon alhossa missä suuret selviytyjät ovat artikkelinsa alussa, mutta kun he lukevat juttua eteenpäin, samaistuminen lakkaa. Nämä "ei-selviytyjät" päätyvät ihmettelemään mitä he tekevät väärin, miksi he eivät pääse eteenpäin, tai miksei heidän vastoinkäymisilleen näy loppua. Miksi he päätyvät kerta toisensa jälkeen itkemään eteisen lattialle koska kauppareissu oli niin uuvuttava, mutta toiset vain ajattelevat hiukan positiivisemmin ja jatkavat elämäänsä.
Ne, jotka eivät päädy selviytymistarinoihin lehtien sivuille, eivät halua kuulla että kun vain riittävästi taistelee niin kaikki muuttuu paremmaksi. He eivät halua kuulla, että tulevat vielä jonakin päivänä vahvemmiksi. He haluaisivat kuulla, että on ihan ok olla heikko. Ettei ole mitään väärää, jos tarvitsee apua. He haluaisivat, että joku sanoisi heille "sinun ei tarvitse jaksaa enää". Uupuneen ihmisen ei tietenkään pidä antaa luovuttaa, mutta on tärkeää, että hän tuntisi olevansa hyväksytty. Vaikka olisi heikommassa kunnossa, ei ole yhtään vähemmän arvokas. Vaikka ei olisi riittävän vahva päästäkseen lehteen (tai yhtään mihinkään), on silti oikeutettu omiin tunteisiinsa. Jatkuva selviytyminen, vahvuuden tavoittelu ja ihannointi ei loppujen lopuksi vie ihmisiä yhtään mihinkään. Usein vastoinkäymisten käsittely voi alkaa vasta, kun pystyy myöntämään heikkoutensa.
Itselläni asioiden käsittely alkoi vasta kun ajauduin umpikujaan "kyllä minä selviydyn ja olen vahva"-ajatteluni kanssa. Se ei vienyt mihinkään, ja jouduin myöntämään olevani heikossa kunnossa. Heikkous on tietysti pelottavaa, eihän sitä kukaan ihannoi, eikä kukaan tiedä mihin se johtaa. En minäkään tiennyt, ja tunsin epäonnistuneeni. Minä en ollutkaan vahva, eikä minusta saisi selviytyjää tekemälläkään. Päästyäni itse yli näistä syyllistävistä ajatuksista olen saanut huomata, että ne ovat juurtuneet elinympäristööni tiukasti. Sen takia päätin ottaa asian esille, kirjoittaa tämän tekstin ja kysyä ympäristöltäni "olenko minä huonompi koska en jaksa olla vahva?". En minä ole, eikä ole kukaan muukaan. Kipupisteidensä tutkiskelu ja hoitaminen voi tehdä ihmisen heikoksi, muttei huonoksi.
Ja mitäkö se heikkous on? Minun heikkouteni on sitä, ettei elämästäni saisi mediaseksikästä selviytymistarinaa. Se on sitä, että on päiviä, viikkoja, aikoja, jolloin mikään ei tunnu tuovan energiaa. Se on uupumusta, sosiaalisten suhteiden kärsimistä ja pelkoa. Se on sitä, että teen vain sen verran mihin pystyn, enkä yritäkään venyttää rajojani. Jollakin muulla se voi olla jotakin muuta. Se, että olen sanonut olevani heikko, ei ole tehnyt elämästäni yhtään huonompaa tai onnettomampaa. Päinvastoin, se on helpottanut asioita. Siinä missä ennen sain ennen hepuloida "ritänkö", "pystynkö", "olenko tarpeeksi vahva" jne., voin nykyisin todeta "nyt ei onnistu", ja se on siinä. Minun ei enää tarvitse ihannoida ympäristöni kanssa vahvoja ihmisiä ja tavoitella samanlaisia ratkaisuja kuin he. Ei tarvitse tähdätä kohti selviytymistä, vaan voi tähdätä elämään.
Vähemmän vahvana kukaan ei ole yhtään vähempää ihminen.
Julkaisujen motiiveista, haastateltavan Mirkku-Petterin vastoinkäymisistä ja muista muuttujista huolimatta on jutuissa suunnilleen sama kaava. Ensin kerrotaan alkutilanteesta, jolloin kaikki oli aivan hyvin, elettiin normaalia elämää ja sitä rataa. Sitten vastaan tuleekin yllättävä käänne, vastoinkäyminen, joka muuttaa kaiken. Toimittajat käyttävät kaiken ammattitaitonsa kuvaillessaan Liisa-Yrjön kohtaamia kauheuksia, niiden herättämiä tunteita ja muutoksia, joita vastoinkäymiset aiheuttivat. Kuka tahansa empatiakyvyn omaava lukija itkeä tirauttaa muutaman kyyneleen tai vähintäänkin pysähtyy miettimään kuinka Liisa-Yrjö on voinut selvitä tilanteesta. Kuin vastatakseen lukijan kysymyksiin, toimittaja alkaakin johdatella tarinaa kohti valoisampaa loppua: tarina jatkuu kuvauksella siitä, mikä piti Liisa-Yrjön pinnalla vaikeina aikoina, mikä sai hänet jaksamaan. Lopuksi palataan nykyhetkeen kertomaan kuinka Liisa-Yrjö on kaiken kokemansa jälkeen entistä vahvempi ihminen. Elämä on erilaista, mutta se kantaa. Ja edelleen Liisa-Yrjö muistaa vaikeat hetket ja vieläkin joskus tuntuu, että maailma saattaa hetkenä minä hyvänsä romahtaa. Mutta kaikesta huolimatta Liisa-Yrjö on selviytynyt. Hänen elämästään saatiin taas yksi selviytymistarina voimauttamaan vastoinkäymisten väsyttämää kansakuntaamme.
Nämä kaikki ovat hienoja tarinoita, sitä en tahdo kieltää. Mutta oman elämäni täytyttyä jos jonkinlaisilla vastoinkäymisillä olen alkanut lukea kaikensorttisia selviytymistarinoita uusin silmin. Olen alkanut miettiä, miksei kerrota tarinoita siitä, millaista on rimpuilla ja taistella niitä vastoinkäymisiä vastaan pääsemättä mihinkään. Tarinoita siitä, kun omat voimat eivät riittäneet ja Samuli Edelmannkaan ei tullut pelastamaan. Tarinoita, joissa pieniksi palasiksi särkyneet ihmiset voisivat myöntää, että he eivät pärjänneet. Ei tietenkään ole olemassa mitään sen hienompaa, kun että joku todellakin pärjää, jaksaa ja selviytyy niin, että siitä voidaan kirjoittaa inspiroiva tarina. Kuitenkin näillä tarinoilla yritetään luoda kuvaa vahvoista ihmisistä, voittamattomasta lajista jota eivät kaada mitkään vastoinkäymiset.
Suurelle osalle lukijakunnasta antaa varmasti myönteisiä tunteita omaksua kuva juuri näistä vahvoista ihmisistä. Lukiessaan hekin vahvistuvat ja alkavat uskoa yhä enemmän siihen, että mistä tahansa voidaan selvitä. Kuitenkin elämme yhteiskunnassa (ja maailmassa) jossa on yhä enemmän murheen murtamia ja vastoinkäymisten pahoinpitelemiä ihmisiä. Masentuneita, pitkäaikaissairaita, syrjäytyneitä. Niitä jotka eivät koe selviävänsä. Niitä, jotka eivät ole löytäneet voimauttavaa harrastusta tai muuta, mikä auttaisi heitä eteenpäin. Heille nämä tarinat ovat suolaa haavoille. He näkevät itsensä samassa epätoivon alhossa missä suuret selviytyjät ovat artikkelinsa alussa, mutta kun he lukevat juttua eteenpäin, samaistuminen lakkaa. Nämä "ei-selviytyjät" päätyvät ihmettelemään mitä he tekevät väärin, miksi he eivät pääse eteenpäin, tai miksei heidän vastoinkäymisilleen näy loppua. Miksi he päätyvät kerta toisensa jälkeen itkemään eteisen lattialle koska kauppareissu oli niin uuvuttava, mutta toiset vain ajattelevat hiukan positiivisemmin ja jatkavat elämäänsä.
Ne, jotka eivät päädy selviytymistarinoihin lehtien sivuille, eivät halua kuulla että kun vain riittävästi taistelee niin kaikki muuttuu paremmaksi. He eivät halua kuulla, että tulevat vielä jonakin päivänä vahvemmiksi. He haluaisivat kuulla, että on ihan ok olla heikko. Ettei ole mitään väärää, jos tarvitsee apua. He haluaisivat, että joku sanoisi heille "sinun ei tarvitse jaksaa enää". Uupuneen ihmisen ei tietenkään pidä antaa luovuttaa, mutta on tärkeää, että hän tuntisi olevansa hyväksytty. Vaikka olisi heikommassa kunnossa, ei ole yhtään vähemmän arvokas. Vaikka ei olisi riittävän vahva päästäkseen lehteen (tai yhtään mihinkään), on silti oikeutettu omiin tunteisiinsa. Jatkuva selviytyminen, vahvuuden tavoittelu ja ihannointi ei loppujen lopuksi vie ihmisiä yhtään mihinkään. Usein vastoinkäymisten käsittely voi alkaa vasta, kun pystyy myöntämään heikkoutensa.
Itselläni asioiden käsittely alkoi vasta kun ajauduin umpikujaan "kyllä minä selviydyn ja olen vahva"-ajatteluni kanssa. Se ei vienyt mihinkään, ja jouduin myöntämään olevani heikossa kunnossa. Heikkous on tietysti pelottavaa, eihän sitä kukaan ihannoi, eikä kukaan tiedä mihin se johtaa. En minäkään tiennyt, ja tunsin epäonnistuneeni. Minä en ollutkaan vahva, eikä minusta saisi selviytyjää tekemälläkään. Päästyäni itse yli näistä syyllistävistä ajatuksista olen saanut huomata, että ne ovat juurtuneet elinympäristööni tiukasti. Sen takia päätin ottaa asian esille, kirjoittaa tämän tekstin ja kysyä ympäristöltäni "olenko minä huonompi koska en jaksa olla vahva?". En minä ole, eikä ole kukaan muukaan. Kipupisteidensä tutkiskelu ja hoitaminen voi tehdä ihmisen heikoksi, muttei huonoksi.
Ja mitäkö se heikkous on? Minun heikkouteni on sitä, ettei elämästäni saisi mediaseksikästä selviytymistarinaa. Se on sitä, että on päiviä, viikkoja, aikoja, jolloin mikään ei tunnu tuovan energiaa. Se on uupumusta, sosiaalisten suhteiden kärsimistä ja pelkoa. Se on sitä, että teen vain sen verran mihin pystyn, enkä yritäkään venyttää rajojani. Jollakin muulla se voi olla jotakin muuta. Se, että olen sanonut olevani heikko, ei ole tehnyt elämästäni yhtään huonompaa tai onnettomampaa. Päinvastoin, se on helpottanut asioita. Siinä missä ennen sain ennen hepuloida "ritänkö", "pystynkö", "olenko tarpeeksi vahva" jne., voin nykyisin todeta "nyt ei onnistu", ja se on siinä. Minun ei enää tarvitse ihannoida ympäristöni kanssa vahvoja ihmisiä ja tavoitella samanlaisia ratkaisuja kuin he. Ei tarvitse tähdätä kohti selviytymistä, vaan voi tähdätä elämään.
Vähemmän vahvana kukaan ei ole yhtään vähempää ihminen.
