Vietin viikonlopun hyvän ystäväni luona, ja luonnollisesti keskustelimme päällimmäisten arkikuulumisten lisäksi yleisistä maailmanparannusaiheista. Pöydällä oli mm. politiikkaa, #metoo, koulutusmaailma ja nuorten miesten syrjäytyminen. Kuitenkin merkittävimmäksi keskustelunaiheeksi nousi sunnuntain kirkkokäynnin jälkeinen jutustelu seurakuntien toiminnasta ja uskonelämästä.
Tässä vaiheessa on tietysti hyvä hetki kysyä, että kuinka nyt uskonasiat voisivat olla tällaiselle pakanalle kaikista antoisin keskustelunaihe, mutta näin se nyt vaan tällä kertaa oli.
Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikkei kristillinen maailmankatsomus vastaisikaan täysin omaa näkemystäni, tai en osaisi luottaa sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, on se kuitenkin positiivinen asia. On totta, että uskonnolla voidaan saada paljon ahdistusta ja ikävää aikaan, mutta kuitenkin se on useimmille ihmisille voimauttava asia. Kristillisen yhteistön jäsenenä minusta on ollut hienoa huomata, kuinka paljon apua ja iloa usko ja seurakuntaelämä on tuonut monille ihmisille. Enkä nyt puhu mistään ihmeellisyyksistä, vaan siitä, että tuntemillani kristityillä on toivoa, usko itseensä ja johonkin parempaan. Heillä on jotakin, joka antaa voimaa, kun on vaikeaa. Heillä on tukenaan seurakunnan, oman yhteisönsä tuki. Toki minullakin on ollut kaikkea sitä, tai ainakin mahdollisuudet sen saamiseen. Ehkä vain kuulun niihin, jotka eivät vastaanota edes saamaansa hyvää kovin helpolla.
Keskustelin ystäväni kanssa erityisesti siitä, millainen tuki seurakuntayhteys tai usko voi (parhaimmillaan) olla. Jotenkin jäin siinä itse haikailemaan entisten aikojen perään, sellaiseen aikaan, jolloin seurakunta ja usko kulkivat ihmisen kanssa käsi kädessä elämäntilanteesta toiseen. Oli edessä millainen muutos tai elämäntilanne tahansa, seurakunta oli paikka, josta sai apua. Kirkko hoiti kaikki vauvasta vaariin, syntisistä sairaisiin.
Nyky-yhteiskunnassa ihmisten tarpeet ja kirkon tarjonta eivät enää välttämättä kohtaa. Apua arkipäivän ongelmiin saa ystäväpiiristä ja valtiolta ja papit ovat jääneet yksin pitämään Jumalan rakkaudesta kertovia messujaan kirkonmäelle. Messuavat papit saarnoineen jääävät etäiseksi, eikä minkään henkiolennon rakkaus helpota oloa, kun koko elämä on yhtä perse edellä puuhun kiipeämistä. Itse ajattelen tämän oravanpyörän syntyvän siitä, ettei kirkko ole enää samalla tavalla arkielämässä mukana. Ja siihen, mikä ei näy arjessa, on vaikea uskoa. Kun miettii, millaista toimintaa seurakunnilla on useimmiten tarjolla jäsenilleen, voi huomata, että parhaiten edustettuna ovat lapset ja vanhukset. Tärkeitä ikäryhmiä toki molemmat, mutta jos aktiivinen yhteys seurakuntaan päättyy rippikoulun jälkeen ja seuraava mahdollisuus osallistua viikkomessun lisäksi olisi eläkeikäisten käsityöryhmä, ei kai ole ihme, että iso osa väestöstä kokee kirkon ja sen sanoman etäiseksi.
Joku viisas ymmärsi jo keskiajalla, että uskonasioista tulee puhua kansan omalla kielellä, tarjota seurakuntalaisille leipää ja kohtaamisia, eikä vain paasata tyhjää pakkouskoa pelon voimalla. En ehkä tunne historiaa kylliksi ymmärtääkseni, mitä tässä välissä on tapahtunut, kun taas ollaan valuttu tilanteeseen, jossa kirkolliset puheet tuntuvat tavan kansalaisista utopialta. Ehkäpä koko elämänkaaren kestävä matkakumppanuus tiiviissä yhteisössä kuten ennen vanhaan olisi ratkaisu. Ehkäpä siinä, että tuotaisiin jotakin pysyvää nykyihmisen irralliseen ja pirstaleiseen elämään. Ettei kukaan jäisi yksin tai ulkopuolelle.
En osaa ottaa kantaa siihen, mikä olisi oikein, totta, tai parasta. En kehtaa väittää luottavani kaikkeen siihen, mitä kristityille luvataan. Osaan kuitenkin sanoa, että haluaisin sen kaiken olevan totta, että olisi hienoa kokea se voimaantuminen ja toivo, jota olen nähnyt uskon tuovan ihmisten elämään. Ja kirjoitan tämän kaiken, koska kaikessa pessimistisyydessäni pidän seurakuntaa hyvänä konseptina. Toivoisin sen kehittyvän, vastaavan ihmisten tarpeisiin ja tuovan heidät yhteen. Tuovan heidät kaiken sen hyvän äärelle, jota tarjolla voisi olla.
Enkä minä - tai maailma - kaipaa varmaankaan yhtään ihmetekoa tai -paranemisia. Tarvitsemme yhteisöä ympärillemme, toivoa ja tarttumapintaa maailmaan, joka on muuttunut teflonpannuksi. Ja jos kirkko niitä pystyy tarjoamaan, ei kai ole pahitteeksi, vaikka niiden ohella löytäisi jotakin suurempaakin. Kuka meistä sitten löytääkin, mitä ja mistä.
Tässä vaiheessa on tietysti hyvä hetki kysyä, että kuinka nyt uskonasiat voisivat olla tällaiselle pakanalle kaikista antoisin keskustelunaihe, mutta näin se nyt vaan tällä kertaa oli.
Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikkei kristillinen maailmankatsomus vastaisikaan täysin omaa näkemystäni, tai en osaisi luottaa sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, on se kuitenkin positiivinen asia. On totta, että uskonnolla voidaan saada paljon ahdistusta ja ikävää aikaan, mutta kuitenkin se on useimmille ihmisille voimauttava asia. Kristillisen yhteistön jäsenenä minusta on ollut hienoa huomata, kuinka paljon apua ja iloa usko ja seurakuntaelämä on tuonut monille ihmisille. Enkä nyt puhu mistään ihmeellisyyksistä, vaan siitä, että tuntemillani kristityillä on toivoa, usko itseensä ja johonkin parempaan. Heillä on jotakin, joka antaa voimaa, kun on vaikeaa. Heillä on tukenaan seurakunnan, oman yhteisönsä tuki. Toki minullakin on ollut kaikkea sitä, tai ainakin mahdollisuudet sen saamiseen. Ehkä vain kuulun niihin, jotka eivät vastaanota edes saamaansa hyvää kovin helpolla.
Keskustelin ystäväni kanssa erityisesti siitä, millainen tuki seurakuntayhteys tai usko voi (parhaimmillaan) olla. Jotenkin jäin siinä itse haikailemaan entisten aikojen perään, sellaiseen aikaan, jolloin seurakunta ja usko kulkivat ihmisen kanssa käsi kädessä elämäntilanteesta toiseen. Oli edessä millainen muutos tai elämäntilanne tahansa, seurakunta oli paikka, josta sai apua. Kirkko hoiti kaikki vauvasta vaariin, syntisistä sairaisiin.
Nyky-yhteiskunnassa ihmisten tarpeet ja kirkon tarjonta eivät enää välttämättä kohtaa. Apua arkipäivän ongelmiin saa ystäväpiiristä ja valtiolta ja papit ovat jääneet yksin pitämään Jumalan rakkaudesta kertovia messujaan kirkonmäelle. Messuavat papit saarnoineen jääävät etäiseksi, eikä minkään henkiolennon rakkaus helpota oloa, kun koko elämä on yhtä perse edellä puuhun kiipeämistä. Itse ajattelen tämän oravanpyörän syntyvän siitä, ettei kirkko ole enää samalla tavalla arkielämässä mukana. Ja siihen, mikä ei näy arjessa, on vaikea uskoa. Kun miettii, millaista toimintaa seurakunnilla on useimmiten tarjolla jäsenilleen, voi huomata, että parhaiten edustettuna ovat lapset ja vanhukset. Tärkeitä ikäryhmiä toki molemmat, mutta jos aktiivinen yhteys seurakuntaan päättyy rippikoulun jälkeen ja seuraava mahdollisuus osallistua viikkomessun lisäksi olisi eläkeikäisten käsityöryhmä, ei kai ole ihme, että iso osa väestöstä kokee kirkon ja sen sanoman etäiseksi.
Joku viisas ymmärsi jo keskiajalla, että uskonasioista tulee puhua kansan omalla kielellä, tarjota seurakuntalaisille leipää ja kohtaamisia, eikä vain paasata tyhjää pakkouskoa pelon voimalla. En ehkä tunne historiaa kylliksi ymmärtääkseni, mitä tässä välissä on tapahtunut, kun taas ollaan valuttu tilanteeseen, jossa kirkolliset puheet tuntuvat tavan kansalaisista utopialta. Ehkäpä koko elämänkaaren kestävä matkakumppanuus tiiviissä yhteisössä kuten ennen vanhaan olisi ratkaisu. Ehkäpä siinä, että tuotaisiin jotakin pysyvää nykyihmisen irralliseen ja pirstaleiseen elämään. Ettei kukaan jäisi yksin tai ulkopuolelle.
En osaa ottaa kantaa siihen, mikä olisi oikein, totta, tai parasta. En kehtaa väittää luottavani kaikkeen siihen, mitä kristityille luvataan. Osaan kuitenkin sanoa, että haluaisin sen kaiken olevan totta, että olisi hienoa kokea se voimaantuminen ja toivo, jota olen nähnyt uskon tuovan ihmisten elämään. Ja kirjoitan tämän kaiken, koska kaikessa pessimistisyydessäni pidän seurakuntaa hyvänä konseptina. Toivoisin sen kehittyvän, vastaavan ihmisten tarpeisiin ja tuovan heidät yhteen. Tuovan heidät kaiken sen hyvän äärelle, jota tarjolla voisi olla.
Enkä minä - tai maailma - kaipaa varmaankaan yhtään ihmetekoa tai -paranemisia. Tarvitsemme yhteisöä ympärillemme, toivoa ja tarttumapintaa maailmaan, joka on muuttunut teflonpannuksi. Ja jos kirkko niitä pystyy tarjoamaan, ei kai ole pahitteeksi, vaikka niiden ohella löytäisi jotakin suurempaakin. Kuka meistä sitten löytääkin, mitä ja mistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti